9 March 2012

these our foremothers




Tein vähän muutoksia täällä, halusin jotenkin palata tuohon pieneen kuvakokoon. Oli melkoinen homma muuttaa kaikki aiemmatkin kuvat pieneksi, täällä on yhteensä yli neljäsataa kirjoitusta ja joskus kai syksyllä 2010 aloin käyttää isoja kuvia. Miltä näyttää? Onko fontti liian pieni?

Olen miettinyt tänään kovasti mummoani, en tiedä miksi. Toivottavasti se ei ole enne niin kuin tuo edellisen kirjoituksen uni tavallaan kai oli, ainakaan paha sellainen. Olen ajatellut mummon tarinoita, miten paljon niitä on, miten vaikuttavia. Lapsuuden hiihtoretkistä Karjalassa venäläistankeilta ja lentokoneilta piilotellen, evakkomatkasta, siitä miten hän siskonsa kanssa teini-ikäisenä tarpoi läpi tuulen ja tuiskun lehmää taluttaen uudelle kotipaikalleen kun kaikki eivät autokyytiin mahtuneet. Näitä hän on viime vuosina muistellut itsekin mielellään, mutta sitten on ne toiset vuodet, vuodet sen jälkeen. Maatalon emäntänä, herranen aika, pula-aikana ja minun ikäisenä jo neljä lasta. Mistä hän löysi voimansa, miten hän oli niin vahva?

Haluaisin melkein kirjoittaa hänestä elämänkerran. Ehkä semmoisen puolifiktiivisen, jossa lainaan hänen ääntään. En usko että osaisin, toivoisin että sen tekisi joku muu. Mutta kuka.

Mummoon verrattuna tuntuu aika kyseenalaiselta saada vuoden mutsi -tunnustus, jonka ihanainen Ryppymekko minulle antoi. En todellakaan koe olevani semmoinen, enkä ole likimainkaan verrattavissa esimerkiksi mummooni. Kiitän silti kovasti -- nämä tunnustukseen liittyvät kysymykset kai pistivät nämäkin ajatusprosessit liikkeelle, saivat pohtimaan menneisyyttä, nykyisyyttä, äitiyttä.

1. Tunnen itseni vuoden mutsiksi kun...
En tunne. Mutta ohikiitävinä hetkinä tunnen itseni ihan hyväksi äidiksi, riittäväksi, sopivaksi. Erityisesti silloin kun onnistun olemaan täydellisen läsnä jossakin, mitä lapsen kanssa teen.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on...
tällä hetkellä oman ajan lähes täydellinen puute. Näin iltapäivisin, lapsen nukkuessa, ehdin puuhailla täällä kotona näitä omia juttujani, mutta harvoin pääsen kotoa lähtemään ihan yksin minnekään, paitsi esimerkiksi hammaslääkäriin. Onneksi hammaslääkäritkin sairastuvat joskus ja aikoja peruuntuu.

3. Suurin lapseltani saamani kohteliaisuus on se, kun hän...
kiittää oma-aloitteisesti. Ja sanoo rakastavansa. Ja pussaa.

4. Kello 12 yöllä olen yleensä...
nukkumassa. Tai sängyssä lukemassa.

5. Kello 8 aamulla olen yleensä...
sohvalla juomassa kahvia, lukemassa ja seuraamassa sivusilmällä lastenohjelmia, joita tytär katsoo.

6. Haluaisin sanoa lapsen isälle:
Olet parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni:
Anteeksi että kesti niin kauan ymmärtää, miten valtavan työn olet meidän kanssamme tehnyt, miten hurjasti me olemme vaatineet. Kiitos että olet olemassa, kiitos että olet nyt yksi parhaista ystävistäni.

8. Viimeksi kiroilin kun...
Yritän olla kiroilematta. Lopetin sen jälkeen, kun lapsi mielestämme viime kesänä alkoi sanoa ihan tunnistettavasti 'perkele' mistä luonnollisesti olimme kauhuissamme. Sovimme, ettei kotona lipsautella enää yhtään, ei vihaisena, ei väsyneenä, ei missään tilassa. Myöhemmin kävi ilmi, että lapsi sanoikin 'tiikeri'.

9. En ole koskaan osannut...
olla itselleni kovin armollinen.

10. Parasta mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä on...
(ilmeisesti kumppanin kanssa?) istua kynttilän valossa keskustelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä.

En jaa nyt tätä eteenpäin. Sen sijaan haluan rohkaista kaikkia innostuneita vastaamaan tahollaan näihin kysymyksiin. Ainakin minä sain ihan todella miettiä äitiyttä ja omaa suhtautumistani siihen näihin vastauksia miettiessäni.

Hyvää viikonloppua!
Soittakaa mummoillenne ja äideillenne ja sanokaa kiitos!

***

I made some changes here, I wanted to go back to posting small pictures. How do you like it? Is the font too small?

I've been thinking of my grandmother today, I don't know why. I hope it's not a premonition like the dream I told you about yesterday seems to have been; or at least I hope it's not the bad kind. I've been thinking about her stories, they're beautiful and impressive, someone really should write a book about her. About her skiing trips in Karelia during the War, how they had to hide from the Russian tanks and planes in the ditches. About her family's emigration to Finland, about her walking through the snow with her sister and their only cow because there wasn't enough room for everyone in the cars. In the past couple of years she's been passing on these stories, and been seemingly happy to talk about them, so as if to finally somehow deal with her memories. But I'm also curious about the years after; her early adult life as a farmer's wife, having four children at my age, already. Where did her strength come from, how did she cope?

What got me thinking about these things, I guess, was this mother-of-the-year tag thing I got from the lovely Ryppymekko. Now I really wouldn't go calling myself the mom of the year, especially compared to my grandmother, but I still want to say thank you. And I have to say these questions really got me thinking about the past, about the present, and about motherhood, and I think a little bit of reflection every now and then can only make you a better mother, so here goes.

1. I feel like mom of the year...
Quite frankly I don't. But I do feel like a pretty good mommy when I manage to be totally, utterly present in something I'm doing with my daughter.

 2. The most challenging thing about being a mother of small children is...
Right now, the almost complete lack of 'me-time'. Sure I get to do blogging and other stuff I like to do when she's napping in the afternoon, but I very rarely venture outdoors by myself these days. Except to go to the dentist or something like that. Luckily even dentists sometimes get sick.

3. The greatest compliment my child has given me is...
Saying thank you without being reminded of it. Saying she loves me, and giving kisses.

4. At midnight I'm usually...
asleep. Or in bed, reading.

5. At eight in the morning I'm usually...
sitting on the living room sofa, having coffee, reading something, and watching children's shows with my daughter.

6. Something I'd like to say to the father of my daughter:
You're the best thing that ever happened to me.

7. Something I'd like to say to my mother:
I'm so sorry it took me years to fully appreciate what you did every day when we were kids. Thank you for being there for me, and thank you for being one of my best friends now.

8. The last time I swore was...
I don't swear anymore. I quit last summer, when we were certain we heard our daughter say 'perkele' which is a curse word in Finnish. We decided we wouldn't let such words slip anymore, in any situation -- not when we're tired, not when we're angry. Later it turned out she was saying 'tiikeri' (tiger).

9. I've never figured out how to...
be merciful to myself.

10. The best thing to do with your pants on & without children...
(with your partner, I presume) is to sit comfortably in a candlelit room and talk about anything and everything in the world.

Now I'm not passing this on to anybody in particular, but I do want to encourage everyone to think about these questions and maybe even write down their answers. I, at least, really started to think about what being a mother, a good mother, means to me.

Have a good weekend!
Call your mom or your grandmother to say thank you!

5 comments:

Virpi said...

En vaan kykene ja pysty, tunnen olevani jotenkin huono ja katkera ihminen. Äidin kanssa olen mennyt viime keväänä vähän sukset ristiin ja nyt työstän omassa päässä tätä äiti-suhdetta. Monta asiaa elämässäni on pistänyt paskaksi, muttei kai ihan kelvoton äiti kuitenkaan ole ollut koska kykenen omaa lastani mielestäni jopa hyvin hoitamaan. Ehkä tulee se päivä kun pääsen katkeruudestani yli, annan hiljaisesti anteeksi ja kiitän. Toivottavasti ennen kuin on myöhäistä.

Anna said...

Munkin mummoni on karjalan evakkoja. Hieman vanhempi ilmeisesti kuitenkin, oli jo nuori aikuinen (nykyisellä mittapuulla) evakkoon lähtiessään. Jos eläisi olisi pian sata vuotta. Hän kertoi paljon tarinoita lapsuudestaan Raivolassa. Sota-ajasta meillä ei puhuttua paljoakaan.

Lukiolaisena ET-kurssilla meidän piti tehdä vanhasta ihmisestä elinkaarihaastattelu. Minä tein mummosta. Siitä tuli hieno tarina. Jälkeenpäin jäi harmittamaan, etten haastatellut pappaanikin. Pappa olisi ollut innokkaampi kertojakin. Osallistui mummon tarinankin kertomiseen. Isovanhempien tarinoita pitäisi kirjoittaa ylös. Olen ajatellut, että äitini ja isänikin tarinat pitäisi kirjoittaa edes tuossa muodossa. Ja oikeastaa muitakin suvuntarinoita, niin kauan kuin niitä joku vielä muistaa. Huomaan, että vaikka tarinat minua kiinnostavatkin, niin ne eivät enää jää kunnolla muistiin. Ihmiset menevät sekaisin ja osa kääntestä unohtuu.

Luin mummoni hautajaisissa tuon haastattelun vieraille ääneen.

Monet mummon tarinat ovat vaikuttaneet kuitenkin meihin syvästi. Omalle pihallenikin olen istuttanut lehtikuusia, kun mummo aina niin kaiholla muisteli Terijoen lehtikuusimetsiä. Kävimme itsejärjestetyllä kotiseutumatkallakin siellä muutama vuosi sitten.

Anna V. said...

Tulin kuikkimaan uuden lukijani ikkunasta... täällä näyttää kivalta!

Ajattelen samalla tavalla omasta mummustani. Me jälkipolvet olemme onnekkaita, sillä mummu on koko elämänsä ajan kirjoittanut paljon, yksityiskohtaisesti ja elävästi. Meille jää siis monia tarinoita; niitäkin, joita mummu ei ole muistanut kertoa.

Äitit ja mummut on tosi tärkeitä. :)

frost said...

Minunkin mummoni kirjoitti käsin muutaman "kirjan" omista elämänvaiheistaan. Yhteen kirjaan hän pyysi minua piirtämään kuvat. Olin silloin ehkä 13v. Kirja kertoi mummon lapsuudesta ja nuoruudesta. Se oli mielenkiintoinen kokemus, kun kuvaa piirtäessä piti ymmärtää sellaisiakin asioita, joita ei ollut koskaan nähnyt. Mummo kärsivällisesti selitti, jotta kuvasta tuli oikeanlainen. Ihanaa, että mummon elämästä jäi tällainenkin muisto.

Lopuksi kommentti fontista. Minun silmääni hiukan pieni. Suurensin ensin, kun luulin vahingossa pienentäneeni sitä..

Mirva said...

Virpi, tunnistan hyvin mistä puhut. Yhdellä sisaruksistani taitaa olla vähän samanlainen suhde äitiin, ja oikeastaan minäkin olen oppinut tuntemaan hänet vasta nyt oman lapsen myötä ihmisenä. En usko, että tuollainen "katkeruus" on välttämättä huono tunne, vaan ehkä se kuvastaa sellaista aikaa, jonka kulkiessa näitä solmuja setvii omassa mielessään, ehkä muidenkin kanssa. Toivottavasti solmunne joskus avautuvat, ja saatte korjattua välinne.

Anna, tuli tunne, että tästä on puhuttu ennenkin? Olen kyllä pitänyt blogia jo niin kauan, että taidan jo toistaa itseäni... Voi kun meilläkin olisi joskus ollut koulun puolesta tuommoinen tehtävä, olen jotenkin niin ujo tässä suhteessa, etten oikein osaa pyytää mummoa kertomaan kaikkea ihan alusta. Oma pappani ei puhu sota-ajasta ollenkaan, oli kylläkin parikymppisenä jatkosodassa tykkimiehenä mukana. Isäkään ei muista hänen niistä ajoista koskaan puhuneen. Melkoisia yksityisiä ja kansallisia traumoja tuo aika on aiheuttanut. Tuommoinen kotiseutumatka kuulostaa kivalta, minäkin haluaisin ehdottomasti joskus käydä Karjalassa.

Anna V., tervetuloa kurkistelemaan, ja kiva kun kommentoit! Olen itse kyllä nykyisin niin laiska kommentoija, että harvoin tulee sanottua mitään, mutta sinunkin blogiasi olen jo jonkin aikaa seuraillut. Tehtiin muuten eilen ja tänään köyhiä ritareita! :) Tajusin kommenttisi luettuani, että meidänkin mummo on tosiaan kirjoittanut aina, paljon. Joskus paikallislehden kolumnistinakin. Ehkä tätä tarinajuttua pitäisikin lähestyä siitä näkökulmasta, että kyselisi onko hänellä omia kirjoituksiaan tallessa...

frost, kiitos fonttikommentista, huutoosi on vastattu! :) Mahtava tuo mummosi kirjaidea, ehkä pitäisi yrittää kerätä rohkeutta ja houkutella omanikin vastaavaan!