23 April 2012

toimia







Viime viikolla yhtenä aamuna meillä oli kiire. Aurinko paistoi, maa oli paljastanut kaikki aarteensa: kivet joita kerätä, kepit joilla huitoa, kukat joita toimia. Mutta meillä oli määränpää, sanoin että huomenna, huomenna tullaan koko aamuksi tähän näin vaan, tutkimaan kaikkea mitä halutaan. Seuraavana päivänä satoi lunta, lapsen nenä alkoi vuotaa, lumi muuttui vedeksi. Ja seuraavanakin päivänä, lisää vain, vettä nenästä ja taivaalta, ajattelin kukkia ja korvia. Että toivottavasti vesi menee kukille, toivottavasti se ei mene korviin. Lapsi haluaa nukkua yöt minun vieressä, arvatkaa nukunko. Ja on ollut muutakin, kaikenlaista, niin että ei olla päästy katsomaan, miten kukat nyt voivat, joko ne ovat niin isoja että kannattaisi toimia. Olen ajatellut sitä aamua, sitä kiirettä. Että oliko se sittenkään todellinen.

***

One morning we were in a hurry. It was sunny, the earth had revealed all its treasures: stones to collect, sticks to wave in the air, flowers to tick. But we had a destination, I said tomorrow, tomorrow we'll come here and stay all morning and explore, study everything we want to. The next day it snowed, her nose started running, the snow turned into rain. And the next day, even more of water from the nose, from the sky, and I thought about flowers and ears. I hoped the water would reach the flowers, and that it wouldn't reach her ears. She wants to sleep against my tummy now, guess if I'm able to sleep much. And other things too, all kinds of things, so we haven't had the chance to go see if the flowers have grown enough to be ticked. I've been thinking about that morning. About the hurry, was it really real.

9 comments:

Andrea @ little buckles said...

I hope your little one is better soon. I think the flowers will wait for you :) xxx

Merruli said...

Huis hois, nuha pois! Teitä on odottamassa vielä enemmän aarteita, kunhan pääsette ulkoilmaan. Kukat ovat kasvattaneet kavereita ja pidempää vartta, haluavat pieneksi kimpuksi teille pöydälle.

Kissaeläin lähti tänään matkalle.

Karen said...

I hope your lovely girl is better soon - then you can have all the time in the world x

Olina said...

Toivottavasti vesi menee kukille, eikä ainakaan korviin. Se on ihan vihoviimeistä.

Kai se kiirekin joskus on todellista. Ei tietenkään aina, ja olen opetellut tässä itsekin huomaamaan, että kuka sen kiireen oikeastaan tekee. Niin että kun jossain oltava kello kymmenen, niin mitäpä jos lähtisi jo yhdeksältä, ettei tarvitsisi joka askeleella sanoa: "Tule nyt, nyt on KIIRE." Mutta palaan kappaleen ensimmäiseen lauseeseen: Kai se joskus on todellista. Eikä ainakaan hirveän syyllisyyden arvoista.

Pikaista paranemista, ja ihania, kauniita kukkia, joiden kanssa puuhailla ja toimia!

Kirjailijatar said...

Niin, tärkeä kirjoitus. Useinhan se on niin, että aikuinen vain tekee sen kiireen, ettei se olekaan ihan todellista. Vaikka onhan joskus ihan oikeakin kiire. Mutta lasten on niin vaikea tajuta sitä, kun ne osaavat sen taidon, joka meiltä on välillä kadoksissa - hetkessä elämisen.

Kaunis kuvasarjakin.

Mirva said...

Andrea, I'm sure she'll be alright in a couple of days, hope it's sunny then, too!

Merruli, kiitos kissasta jo etukäteen! :) Ja tosiaan, kukat tuskin katoavat minnekään, päin vastoin. Ehtii niitä tietysti myöhemminkin, vaikka vähän harmittaisikin tuo uusien alkujen näkemättä jääminen.

Karen, thank you for your words, she'll be alright!

Olina, meni se korviinkin. Taas. Nyt sitten kolmas antibiootti siihen vaivaan; ensimmäinen ei sopinut, toinen ei auttanut, katsotaan mitä kolmas tekee... Ehkä siksi tuo aamu jäikin niin mieleen, että harmittaa lapsen puolesta tämä sisällä olo ja sairastelu kun ulkona on niin ihanaa. Ja kyllähän kiire voi toki todellinenkin olla, jos on vaikka mentävä lääkäriin ajoissa, mutta minusta tuntuu että juuri tuona aamuna olin vähän kyllä keksinyt kiireen, ne asiat olisi voinut hoitaa ihan hyvin muulloinkin. Ja sitäkin mietin, että millaisia ne nyt sitten ovat, ne todelliset kiireet. Onko esim. kerhoon ehtiminen hyvä kiireen aihe, jos lapsi itse asiassa haluaisikin katsella kukkia kerhoon menemisen sijaan?

Kirjailijatar, tuossa edellä oikeastaan pohdinkin jo ihan samaa mitä sinäkin. Lapsen kanssa tosiaan joutuu (vai saa?) välillä tarkastamaan omia käsityksiään siitä, mikä on pakollista, mitä täytyy todella tehdä, mitä voisi jättää tekemättä jonkin hetkessä ilmaantuvan asian vuoksi. Uskon, että se on meille aikuisille oikein hyväksi.

Liivia said...

Ostin alelaarista pokkarina juuri tuon kirjan, vaikutti ihanan levolliselta. Ajattelin ottaa matkalle mukaan.
Mitä sinä pidit siitä?

Mirva said...

Liivia, hei, samaan aikaan liikkeellä näköjään! Pidin kirjasta kovasti, se oli semmoinen jännä sekoitus isoja elämänfilosofisia kysymyksiä ja arkisia asioita. Ja vielä melkein dekkarikin, vaikka lukijana kyllä arvasi lopputuleman pitkästi ennen loppua. Harmittaa että palautin sen vahingossa kirjastoon, olisin halunnut vielä kirjoittaa siitä asioita muistiin. Ehkä minäkin löytäisin sen alelaarista? Paljastatko mistä? :)

Liivia said...

Kiva kuulla kirjasta mielipiteesi, juuri tuollaista siltä odotankin. Se oli hullutpäivät-ostos...