20 July 2012

enjoying the silence






Tykkään hiljaisista paikoista, kirkoista, museoista, maaseudusta. Mutta kun kotona on hiljaista, aivan hiljaista ja rauhaisaa, tuntuu että jokin on varmaan vinossa vaikkei olekaan. Mies meni töihin pelastamaan maailmaa, vein lapsen poroineen lomalle mummolaan, sain äidiltä Ahvenanmaantuliaisina glögiä. Monia jouluisia asioita yhdessä lauseessa, vaikka on heinäkuu.

Olin ehkä etukäteen saattanut suunnitella liian paljon asioita joista nauttisin sitten kun olisin yksin kotona. Olen käynyt kylvyssä, juonut kaksi kuppia kahvia ja pessyt (mutten ripustanut) koneellisen pyykkiä. Eikö se ole kahteen mennessä ihan hyvä. Saatan ehkä myös lakata kynnet ja kutoa ja syödä jääkaapista jotakin minkä voi lämmittää mikrossa, mikro on hyvä olla. Olin ajatellut että pyöräilisin kaupunkiin, mutta toisaalta myös että lukisin Woolfia. Liikaa suunnitelmia, miten sitä ei osaa olla suunnittelematta, että osaisikin olla vaan ja tehdä mitä milläkin minuutilla mieleen juolahtaa.

Huomiseksi sentään on lukkoonlyöty, rakkaudella suunniteltu suunnitelma. Me lähdetään miehen kanssa pikku reissulle ihan kahdestaan. Se on ihanaa. Lempeää viikonloppua sinulle!

17 July 2012

käpytanssi






Lapsen lempipuisto kaupungissa on se, jossa kasvaa suuria puita ja on paljon käpyjä. Yhtäkkiä ihan keskellä kaupunkia tuommoinen varjopaikka johon voi vetäytyä vähän auringolta piiloon, ottaa tanssiaskelia ja metsästää aarteita. Sillä välin kun minä tanssin sadetansseja (kunpa pisaroisi edes vähän!) lapsi tanssii käpyjen kanssa. Kiintymys käpyihin taidettiin kirjoittaa hänen kehoonsa jo silloin kun kannoin häntä vielä minussa, mukanani, osana minua. Silloin kun me olimme vielä miehen kanssa huumorintajuisia ja meillä oli vielä omia keskinäisiä vitsejämme ja puhuttelimme vatsakumpuni sisällä kasvavaa tyttövauvaa nimellä Uolevi Männynkäpy. En tiedä mitä ajattelimme, kätilöt nauroivat synnytyssalilla kun kysyin että näyttääkö se nyt Männynkävyltä, mutta sen verran viisastuimme ihmisten kauhistelusta ettei hän lopulta saanut sitä nimeä, eihän nyt kukaan äiti tahdo ehdoin tahdoin tehdä lapsestaan leikkikentän outolintua. Mutta käpyjä kodistamme löytää silti kyllä, niitä tulee mukana melkein jokaiselta ulkoilureissulta.


Tänään ei kyllä ulkoilla, kuvat ovat joltakin toiselta päivältä. Tänään me leikitään sadepäivää eikä mennä mihinkään. Oli pakko saada yksi päivä, jolloin ollaan vaan eikä välitetä mitään siitä, että aurinko koittaa houkutella ulos; jolloin leikitään kävyillä ja väritetään ja kudotaan ja laitetaan viikonloppuna pyykätyt vaatteet kaappiin, ja tehdään kaikkea semmoista, mikä jää näinä kesän aurinkopäivinä tekemättä kun lähdetään ulos heti herättyämme. Voi niitä onnekkaita, joiden luona sataa edes joskus. En tiedä onko paljon mitään kesäsadetta ihanampaa, toivoisin semmoista meillekin niin.

16 July 2012

viikonloppuna








Välillä en voi uskoa, että asumme niin kauniissa kaupungissa. Nyt kun miehellä on viikonloput vapaat, nautimme niistä olemalla tekemättä mitään suunnitelmia. Hengaillaan vaan, koetetaan tunnustella, mitä kaupunki tahtoo meille näyttää, miten me halutaan siinä olla. Tänä viikonloppuna kuljeskeltiin vehreiden puistojen varjoissa, ostettiin torilta mansikoita ja kaupasta luumuja, tehtiin rantakirppiksellä löytöjä (lapselle dinosauruksia, minulle ihana villahuivi) ja käytiin museossa katsomassa Schjerfbeck-näyttely (ihastelin pitkään hänen maalaustaan Koivukuja, mutten valitettavasti löytänyt sitä postikorttina). Rakastan näitä vehreitä keitaita keskellä kaupunkia, upeita vanhoja taloja ja sitä kiireettömyyttä joka täällä tuntuu olevan -- liekö sitten kyse kesästä vai kulttuurista. Leppoisia arkipäiviä sinulle!

11 July 2012




On ollut päiviä täynnä vieraita; ruoanlaittoa, saaristoajeluita, aikataulujen sovittelua, puhetta, menoa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minussa on erakkoa. Niin ihanaa kuin onkin saada ystäviä ja sukulaisia yökylään -- tai vaikka useampia putkeen -- vielä ihanampaa on aamu kahdestaan tytön kanssa ilman kiireitä. Tai maata päiväunien aikaan sohvalla ja solahtaa jonkin romaanin maailmaan. Tai katsella puistossa lasta kaivamassa kiireettä kuoppaa, keräämässä siihen oksanpätkiä ja ruohonkorsia "talven varalle". Oi tätä kiireettömyyttä, kunpa sitä jatkuisi ikuisuuksiin asti, ja talvivarastokin olisi riittävä.

PS. Kiitos ihanista kommenteistanne edelliseen juttuun. Palaan niihin vielä, lupaan!

***

Dear English speaking readers, I'm sorry but right now I'm having trouble finding much time to blog. As much as I love reading your comments and hearing from you (or even having readers outside of Finland!), I probably won't be writing in English that often in the coming weeks (if I'm able to blog at all). I promise I'll try to get back to my habit of writing in two languages, but right now Koivukuja will only be written in Finnish for a while. I hope you can understand & bear with me! Wishing you all a lovely, warm summer full of love & happiness!

7 July 2012

unet jotka jaamme

Voi miten me tykätään tästä. Kesästä tässä kaupungissa, kaikesta mitä tutkimme ja näemme. Siitä miten helppo tänne oli solahtaa, tuttuun kaupunkiin. Pintarakenteet säilyvät samana, oltiin missä hyvänsä: mies menee töihin, minä hoidan kodin, vietän aikaa lapsen kanssa, niin se vain nyt menee ja se on ihan hyvä niin. Ja täällä meillä on enemmän aikaa yhdessä, miehellä paremmat työajat, voidaan ajella yhdessä saaristossa ja käydä myöhään illalla jonkun kalasataman kahvilassa joka on ennen ollut suolaamo, suolan tuoksun tuntee vielä, tai kävellä kaupungilla ja etsiä hyvä paikka olla jostain puistosta. On täällä hyvä.

Mutta tästä muuttamisesta, se lakkaa olemasta jännittävää. Voi näyttää ihan siltä että me ollaan tämmöinen moderni mobiili urbaani perhe, jonka elämästä ei puutu virikkeitä ja uutuudenviehätystä. Mutta se käy uuvuttavaksi, se käy. Ainakin minulle ja tytölle.

Mies menee töihin, on siellä kahdeksan tuntia päivässä, kahdeksan tuntia päivässä samassa toimistossa niiden samojen ihmisten kanssa, joista tulee kuukaudessa niin tuttuja, että heidän kanssaan voi tehdä innovaatioita (mistä heille maksetaan) ja sopia iltamenoja (kun mies kysyy minulta, voiko mennä, sanon tietysti tottakai, sehän se on sitä networkkingiä, se on kuulemma nykyään työelämässä hirveän tärkeää). En usko, että hän ymmärtää alkuunkaan millaista minulla ja tytöllä on sen kahdeksan tunnin aikana.

Teen suunnitelmia seuraavalle päivälle jo edellisenä iltana. Tiedän, että aamulla lapsi sanoo: Haluan leikkiä muiden lasten kanssa. Voidaanko mennä jollekin kylään. Äiti, tahdon puistoon. Ne kahdeksan tuntia, päällisin puolin ne menevät ihan samalla tavalla kuin missä tahansa kaupungissa, syödään aamupalaa, hoidetaan aamutoimet, virittäydytään päivään, mennään puistoon tai rannalle tai kirjastoon, tullaan kotiin lounaalle, otetaan torkut. Ei siinä mitään muutosta entiseen ole, ja miten jännittävää kun on kaikkea uutta!

Siinä samassa kuukaudessa meidän päivämme menevät näin: Joka päivä meillä on vastassamme uudet uppo-oudot ihmiset siellä, minne päätämme mennä. Joka päivä lapsi yrittää löytää uuden leikkikaverin itselleen, jonkun joka ottaa mukaan porukkaan, jonkun jolla ei ole ennestään kaveria jonka kanssa touhuta. Joka päivä hän kysyy leikkikaverin löydettyään: voidaanko mennä noille joskus kylään. Joka päivä yritän keksiä jotakin puhuttavaa ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut. Joka päivä jännitän, löytääkö lapsi tänään sitä seuraa, jota hän niin kaipaa. Joka päivä toivon, että olisi joku, jonka kanssa voisin sopia meidän tekevän jotakin yhdessä, monet äidit ja lapset puuhaavat jotain porukalla mutta emme minä ja tytär, ei ole ketään kenen kanssa mitään sopia. Ei, en usko että mies ymmärtää tätä alkuunkaan; että minun ja lapsen elämä on ollut tällaista jo monta vuotta.

Uuvun tästä, ja siitä että tiedän ettei tämäkään ole lopullista. Että seuraavaa asuntoa, sitä omaa kyllä, mutta tuskin vieläkään lopullista, etsitään koko ajan. Että näen öisin unia paikasta, johon juurtua, jossa kaikki olisi lopullista, ei jatkuvaa välitilaa. Että saan tällaisena leppoisana lauantainakin kyyneleet silmiini kun ajattelen tätä, ja ajattelen tulevaa arkea, ja sitä etten voi tarjota lapselle mieluisaa kyläpaikkaa tai kyläpaikkaa alkuunkaan, että ensi viikolla minun on taas keksittävä puhuttavaa ihmisten kanssa, joiden seuraan ikään kuin tunkeudumme lasten touhujen välityksellä, ja sitä että "kyllä se siitä ajan kanssa".

Voi, me jaamme unet ja unelmat. Eikö ole kaunista, kauneinta maailmassa, jakaa unelmansa jonkun toisen kanssa? Rakastan tätä kaikkea, meitä, olemista, juuri sen vuoksi, että me jaamme ne, ja ne ovat kauniita ja hyviä; ja tiedän, että olemme juuri tässä juuri sen vuoksi, että haluamme ja voisimme ne toteuttaa. Jotenkin täytyy vain saada itsensä muistamaan, jokaisena päivänä, jokaisena hetkenä, että tärkeää on myös matka, että päämäärään päästään kyllä aikanaan. Toivon hyvää matkaa meille -- ja sinulle myös.

4 July 2012




Heinäkuun lämpö ja epätodellinen elossaolon tunne. Olo: satumainen, odottava. Miksi aina odottava? 

Lainaan kirjastosta Woolfin Mrs Dallowayn, kuvittelen lukevani sen vaikka tiedän etten taaskaan lue. Lapsi käy vessassa kirjastossa, kahvilassa ja citymarketin henkilökunnan tiloissa, ja minä olen hänestä hurjan ylpeä.

Yhtenä yönä lokit yhtäkkiä parveilevat pihalla, sateen jälkeen, ja toisena, aivan lämpimänä päivänä kettu istuu päiväpedillä kuuntelemassa ja katselemassa satukirjaa. Joskus ajattelen, että eikö tämä elämä voisi olla tässä, eikö se olisi hyvä niin.

Mutta ihmiset, joilla on haaveita, ovat kuulemma onnellisimpia. Haaveilen saaristosta, haaveilen olevani henkilö joka lukee Woolfia, haaveilen että yltäisin varpaisiini. Jonain päivänä.


***


The warmth of July, the unreal feeling of being alive. Feeling: wondrous, waiting. Why waiting, always waiting?

I borrow Woolf's Mrs Dalloway from the library and imagine myself reading it although I know that yet again I won't. She goes to the loo in the library, in a café, in the personnel ladies' room in a grocery store, and I'm ever so proud of her.

One night the seagulls gather in our yard, after the rain, all of the seagulls in the neighbourhood are there together. On another day, a warm day, a fox sits on our daybed listening to fairy tales. Sometimes I think: couldn't this be it? couldn't this be life, all of this, all of it?

But I hear people who have dreams are the happiest. I dream of living on an island, I dream of being the kind of person who reads Woolf, I dream of being able to reach my toes. One day.

3 July 2012

strömsö

Maailmassa on muutakin kuin todellisuus.

***

There is more to this world than reality.