7 July 2012

unet jotka jaamme

Voi miten me tykätään tästä. Kesästä tässä kaupungissa, kaikesta mitä tutkimme ja näemme. Siitä miten helppo tänne oli solahtaa, tuttuun kaupunkiin. Pintarakenteet säilyvät samana, oltiin missä hyvänsä: mies menee töihin, minä hoidan kodin, vietän aikaa lapsen kanssa, niin se vain nyt menee ja se on ihan hyvä niin. Ja täällä meillä on enemmän aikaa yhdessä, miehellä paremmat työajat, voidaan ajella yhdessä saaristossa ja käydä myöhään illalla jonkun kalasataman kahvilassa joka on ennen ollut suolaamo, suolan tuoksun tuntee vielä, tai kävellä kaupungilla ja etsiä hyvä paikka olla jostain puistosta. On täällä hyvä.

Mutta tästä muuttamisesta, se lakkaa olemasta jännittävää. Voi näyttää ihan siltä että me ollaan tämmöinen moderni mobiili urbaani perhe, jonka elämästä ei puutu virikkeitä ja uutuudenviehätystä. Mutta se käy uuvuttavaksi, se käy. Ainakin minulle ja tytölle.

Mies menee töihin, on siellä kahdeksan tuntia päivässä, kahdeksan tuntia päivässä samassa toimistossa niiden samojen ihmisten kanssa, joista tulee kuukaudessa niin tuttuja, että heidän kanssaan voi tehdä innovaatioita (mistä heille maksetaan) ja sopia iltamenoja (kun mies kysyy minulta, voiko mennä, sanon tietysti tottakai, sehän se on sitä networkkingiä, se on kuulemma nykyään työelämässä hirveän tärkeää). En usko, että hän ymmärtää alkuunkaan millaista minulla ja tytöllä on sen kahdeksan tunnin aikana.

Teen suunnitelmia seuraavalle päivälle jo edellisenä iltana. Tiedän, että aamulla lapsi sanoo: Haluan leikkiä muiden lasten kanssa. Voidaanko mennä jollekin kylään. Äiti, tahdon puistoon. Ne kahdeksan tuntia, päällisin puolin ne menevät ihan samalla tavalla kuin missä tahansa kaupungissa, syödään aamupalaa, hoidetaan aamutoimet, virittäydytään päivään, mennään puistoon tai rannalle tai kirjastoon, tullaan kotiin lounaalle, otetaan torkut. Ei siinä mitään muutosta entiseen ole, ja miten jännittävää kun on kaikkea uutta!

Siinä samassa kuukaudessa meidän päivämme menevät näin: Joka päivä meillä on vastassamme uudet uppo-oudot ihmiset siellä, minne päätämme mennä. Joka päivä lapsi yrittää löytää uuden leikkikaverin itselleen, jonkun joka ottaa mukaan porukkaan, jonkun jolla ei ole ennestään kaveria jonka kanssa touhuta. Joka päivä hän kysyy leikkikaverin löydettyään: voidaanko mennä noille joskus kylään. Joka päivä yritän keksiä jotakin puhuttavaa ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut. Joka päivä jännitän, löytääkö lapsi tänään sitä seuraa, jota hän niin kaipaa. Joka päivä toivon, että olisi joku, jonka kanssa voisin sopia meidän tekevän jotakin yhdessä, monet äidit ja lapset puuhaavat jotain porukalla mutta emme minä ja tytär, ei ole ketään kenen kanssa mitään sopia. Ei, en usko että mies ymmärtää tätä alkuunkaan; että minun ja lapsen elämä on ollut tällaista jo monta vuotta.

Uuvun tästä, ja siitä että tiedän ettei tämäkään ole lopullista. Että seuraavaa asuntoa, sitä omaa kyllä, mutta tuskin vieläkään lopullista, etsitään koko ajan. Että näen öisin unia paikasta, johon juurtua, jossa kaikki olisi lopullista, ei jatkuvaa välitilaa. Että saan tällaisena leppoisana lauantainakin kyyneleet silmiini kun ajattelen tätä, ja ajattelen tulevaa arkea, ja sitä etten voi tarjota lapselle mieluisaa kyläpaikkaa tai kyläpaikkaa alkuunkaan, että ensi viikolla minun on taas keksittävä puhuttavaa ihmisten kanssa, joiden seuraan ikään kuin tunkeudumme lasten touhujen välityksellä, ja sitä että "kyllä se siitä ajan kanssa".

Voi, me jaamme unet ja unelmat. Eikö ole kaunista, kauneinta maailmassa, jakaa unelmansa jonkun toisen kanssa? Rakastan tätä kaikkea, meitä, olemista, juuri sen vuoksi, että me jaamme ne, ja ne ovat kauniita ja hyviä; ja tiedän, että olemme juuri tässä juuri sen vuoksi, että haluamme ja voisimme ne toteuttaa. Jotenkin täytyy vain saada itsensä muistamaan, jokaisena päivänä, jokaisena hetkenä, että tärkeää on myös matka, että päämäärään päästään kyllä aikanaan. Toivon hyvää matkaa meille -- ja sinulle myös.

18 comments:

Satu said...

Matkalla olo ei ole aina helppoa, ei.

Kaunis, hiljainen, rehellinen teksti, kiitos siitä, haluan lukea sen heti uudestaan.

Maria said...

Muistan tunteesi siltä ajalta kun olin vanhimman tyttäreni kanssa kahden ja mies opiskeli ulkomailla.Tutustuminen ,kuulolla olo ja odotus ystävällisen ihmisen kohtaamisesta ja uusi aamu pikkuisen kanssa.Mmiten jaksaa jaksaa olla avoin ja turvallinen...
kerroit niin hyvin ajatuksiasi ja tunteitasi etten voi olla ajattelematta miten ihana äiti olet juuri sinun tyttärellesi.Lämpöinen ajatus huomiseesi ja matkallaoloon.Me kaikki sillä olemme vaikka jokainen ei sitä oivalla.

milla said...

Minäkin yritän muistaa, että matkaa tämä on kokoajan. Ei ole mitään muuta kuin tämä hetki, seuraava voi olla jo aivan erilainen. Yhtäkkiä odottamatta. Ei aika lakkaa olemasta silloin, kun kuvittelee olevansa perillä. Ymmärrän kuitenkin tunteesi ja uupumuksen, jaan pienen hitusen samaa. En liiku, en ulkoisesti matkusta, mutta mieli myllertää sitäkin enemmän. Olen matkalla omassa elämässäni liikkumatta minnekään.

<3

Anna V. said...

Viisaita sanoja ja ajatuksia. Tekstistäsi huomaa, että olet vahva; että te olette. Jonain päivänä vielä itse luet tämän jutun uudestaan, ja ajattelet, että se oli sen arvoista.

Paljon tsemppiä päämäärää odotellessa!

Anna said...

Kun olin lapsi, muutimme usein. Muistan miltä muuttaminen lapsesta (tosi teidän tyttöä hieman isommasta) tuntuu. Toisaalta jännittävää, toisaalta pelottavaa ja väsyttävää. Mutta aina siitä pääsi yli. Lapset onneksi tutustuvat helposti. Paljon helpommin kuin aikuiset.

Me asutaan paikassa, jossa olisi tarkoitus asua ehkäpä loppuelämä. Mutta jatkuvasti painiskelen samojen asioiden kanssa kuin sinäkin. En vain onnistu tutustumaan täkäläisiin. Puistot ovat tyhjiä, harrastuksissa ihmiset tuntuvat olevan minua paljon vanhempia ja ihmiset muutenkin täällä liian erilaisia kuin minä.

Päivästä toiseen yrittäminen on todella väsyttävää. Hieman kauhulla odotan jo sitä, että tyttönen sanoo, haluavansa leikkiä muiden lasten kanssa.

Kiteytit ajatuksiani paremmin, kuin olin itse osannut. Kaunis kiitos.

Homsantuu said...

Miten kaunis kirjoitus, yhdellä rivillä ilo, toisella surumielisyys. Toivotan teille onnea ja niitä kyläilypaikkoja.

Magia said...

Kuulostaa tutulle ajoilta, jolloin muutimme Tampereelle ja olin tyttöjen kanssa kotona. Paitsi tuolloin mies kyllä teki töitä vielä kotona, mutta minunhan se silti piti lapsille kekisä aktiviteetteja ja löytää seuraa.
Auttaisiko seuran etsiminen esim. joltakin keskustelupalstalta, jos siis koet olonne yksinäiseksi? Itse tapasin sitä kautta pari samanhenkistä tyyppiä, jotka ovat säilyneet kavereina alusta asti. Lapset ovat kavereita ja tapaamme silloin tällöin, useamminkin varmaan voisi, jos vaan saisi aikaiseksi (ruuhkavuodet ja oravanpyörä :/ ).
Mukavaa arkea teille toivottelen. <3

Benlovesting said...

Lovely blog!

Katja said...

Jaan nämä kokemukset kanssasi, Mirva, vaikka emme muuttaneetkaan. Silti sitä oman oloista seuraa ei oikein löytänyt, kaikenlaisia yrityksiä oli, aina meni jokin ristiin (rytmit, puheenaiheet, arvot, omien lasten allergiat hankaloittivat myös ja tuntui, että kaikissa muissa perheissä oli jatkuva kellonaikoihin sidottu ohjelma päällä, harrastuksia kaikilla heti hyvin pienestä alkaen, tiettynä hetkenä ulos ja tiettyyn puistoon, kotiin, ruokahetki, lepohetki ym. minun silmiin liian kaavamaista).

Murehdin silloin kovasti ja olin yksinäinen. Niihin aikoihin taisin aloitella ekan blogini, etsin netistä allergiasähköpostilistan ja kotiäitien listan. Aloimme käydä myös avoimessa kerhossa, kun löytyi pieni ja muutenkin sopiva. Kerhossa kävi oli ohjattua toimintaa ja vapaata leikkiä & oleilua ja lapsen turvallista, kun oma aikuinen oli mukana. Sieltä lapsi sai ekan kaverinsa.

Mutta lohdutan - vaikkei se tähän hetkeen ehkä autakaan - että lapsille putkahtaa ajan mittaan kavereita, yhtäkkiä niitä vain on, paljon, joskus liikaakin - ja sitten ihan oikea ystävä. Aikuisena katselee vierestä onnellisena lapsen puolesta.

Lämmin halaus sinne, ihania kesäpäiviä teille.

J.K.
Minä olen ollut aina tällainen syrjästä katselija ja ehkä osittain erakkokin ja ystävyyksistä paljon vaativa, eli toisaalta olisi kai ollut peräti ihme, jos olisin samanhenkisen kaverin itselleni löytänyt.

Mirva said...

Satu, ei se aina ole. Onneksi on hyvät ja huonot puolensa & hetkensä ihan kaikessa.

Mirva said...

Kiitos, Maria, kun kerroit omista tuntemuksistasi esikoisen vauva-ajalta. Siitä tuli semmoinen lämmin yhteenkuuluvuuden tunne joka usein tapahtuu täällä blogimaailmassa, kun yhtäkkiä huomaa että on muitakin jotka ovat kokeneet ja ajatelleet asian samoin. Ja tuossa allahan kirjoittaa vielä useampi hyvin samankaltaisista tunteista. Jollakin tavalla se lohduttaa hirveästi, kun saa tietää ettei ole ainoa jolla on tämänkaltaisia tuntemuksia ja kokemuksia.

Ja totta, matkalla olemme kaikki. Sinne minne tie vie -- toisilla suorempaa, toisilla välillä mutkien kautta.

Mirva said...

milla, samankaltaisia ajatuksia on minullakin, koetan kovasti pysyä hetkessä, siinä asiassa mitä kulloinkin teen, tässä päivässä. Joskus se on aika vaikeaa. Olen kai sitä ylianalysoivaa tyyppiä, joka kaivelee niin menneitä kuin tekee listoja tulevallekin. En jotenkin osaa pitää noita piirteitä niin pahana, ainakaan tulevan suunnittelua, kunhan elämä ei olisi ihan koko ajan sitku. Turhaa kiirettä yritän kyllä välttää senkin edestä, lapsen kanssa sen oikein huomaa kuinka suuri osa kiireestä on turhaa, siitä haluaisin pyrkiä pois sillä uskon että kiireettömyys auttaa myös opettelemaan elämään enemmän siinä mikä on nyt.

Mirva said...

Totta, Anna. Kun palaan tähän vuosien päästä, voi hyvinkin olla että ajattelen kaiken olleen vaivan arvoista. Ja se taas kantaa tässä hetkessä -- tieto, että joskus vuosien päästä arvostan itsekin sitä, että jaksoimme elää näin, välissä ja välitiloissa.

Mirva said...

Tosiaan, Anna, ei tällainen tilanne välttämättä muuttamisesta ole kiinni tai siitä, ettei vielä tiedä minne asettuu. Muistan hyvin samankaltaisia tunteita myös siltä ajalta kun asuimme maalla, vaikka siellä olikin ennestään tuttuja ihmisiä pilvin pimein.

Mulle ainakin on tärkeää, että ajatusmaailmat kohtaavat niiden ihmisten kanssa, joita meidän elämässä on. Ehkä tämä siksi onkin niin vaikeaa? Muistan, että Tampereelta samanhenkisiä ihmisiä löytyi jotenkin tosi helposti, vaikka tietysti tutustumisessa kestikin jonkin aikaa, mutta voi olla että täällä (samoin kuin siellä teillä) onkin ihan eri juttu kuin Etelä-Suomen isoissa kaupungeissa?

Mutta vaikka tämä analyysi tilanteesta olisikin oikea, niin se ei paljon auta, ei sinun tilannettasi eikä minun... Päivästä toiseen yrittäminen todentotta käy voimille, mutta ehkä se sitten vielä jonain päivänä palkitaan. Totta on tuokin, että lapset tutustuvat helposti, varmaan pikku-A:t sekä siellä että täällä onnistuvat löytämään itselleen ajan myötä kavereita vaikka äideille ei sitä onnea suotaisikaan... :)

Mirva said...

Kiitos kauniista sanoistasi! Toit hymyn huulille.

Mirva said...

Mukava kuulla, että muilla on samankaltaisia kokemuksia. Meidän tilanteessa tavallaan jännää on se, etten itse ehkä ihan kamalasti kaipaakaan seuraa. Mulle riittää ihan hyvin vaihtaa pari sanaa jonkun toisen äidin kanssa leikkipuistossa, tai vaikka sitten keskustella pidempään jos juttua riittää. Enemmän tässä on kyse siitä, että lapsi on niin sosiaalinen ja kaipaa kamalasti seuraa, ja harmittaa kun en voi sitä hänelle "taata".

Tietysti kesä on vähän epäotollinen aika muuttaa siinä mielessä, että kaikki kerhot ym. ovat kiinni. Semmoisissa ainakin on tarkoitus alkaa käydä, kun taas elokuussa aukeavat. Eikä päiväkodin aloittaminenkaan lapsen kohdalla varmaan enää kovin kaukana ole.

Mutta tosiaan, tieto siitä että ns. parempia päiviä on tämänkin suhteen tulossa ei lopulta hirveästi lohduta niinä hetkinä kun yksi kysyy kymmenennen kerran samalla viikolla "voidaanko joskus mennä noille kylään" kun tapaa jonkun uuden leikkikaverin puistossa. Se käy aika raskaaksi, kun se on päivittäistä, vaikka onneksi tiedänkin, että se on väliaikaista.

Mirva said...

Thanks! :)

Mirva said...

Katja, kiitos tästä kommentistasi. Sen lukeminen avasi silmiäni paitsi sille, että kysymys todellakin on omallakin kohdallani varmasti luonteesta ja siitä, että kaipaan nimenomaan saman henkistä seuraa, jos nyt seuraa ollenkaan, ja toisaalta myös sille, että meitä varmasti on monia jotka tuntevat näin, ehkä tässäkin kaupungissa. Minun kohdallani tilannetta hankaloittaa vielä sekin, että liiallinen kaavamaisuus ja kellonaikoihin sitoutuminen ahdistaa ja ärsyttää minua(kin) älyttömästi.

Ihanaa kuulla myös tuo, mitä sanot kavereiden putkahtamisesta ja ystävän löytymisestä. Se toi ihan helpotuksen kyyneleet silmiin. Eli kyllä se auttoi ihan tässäkin päivässä. Kiitos sinulle.