26 August 2012

kiitos hyvää /// fine, thank you





(Lauantai-ilta oli kaunis, olisin halunnut ottaa enemmän kuvia, mutta kameran patterit loppuivat heti alkuillasta. Ehkä, jollain tavalla, ehdin nauttia kaikesta enemmän ilman kameraa, niin ajattelen välillä. Ja aina voi ikuistaa sanoihin.)

Ajettiin läheiseen venesatamaan katsomaan huvilakauttaan lopettelevaa saaristoa. Kuultiin juhlan äänet, käveltiin narisevilla laitureilla, joutsenet lensivät yli, säikähtivätkö ne raketteja. Myöhemmin käveltiin Suomen pisimmän sillan huipulle, katseltiin sieltä ilotulituksia kaukana metsänreunojen yläpuolella, ihasteltiin pimenevässä illassa loistavia mökkirantoja jotka oli valaistu kynttilöillä, myrskylyhdyillä, kokkotulilla. Katsottiin miten aurinko laski mereen, sihisikö se kilpaa rakettien tähtiloisteen kanssa, olo oli sellainen, että melkein pakahtuu kauneudesta. Kotona huomattiin, että mahtavimmat ilotulitukset näkyivät olohuoneen ikkunasta, läheisillä huviloilla juhlittiin myöhään yöhön. Ilta oli rauhallinen, hieno, hyvä.

Ja tämä sunnuntaikin oli, oli aivan täynnä mukavia asioita: aurinkoaamu, vohveleita ja kermavaahtoa, syysneule ja kehystetty Monet-juliste kirpparilta, lapsella leikkikavereita, pitkät päiväunet, neulomista, täydellisen peston tehtailua. Ei voi olla ajattelematta, miten paljon päivään vaikuttaa sen alku: ihan ensimmäisenä, aamukahveja juodessani, luin ihanan sähköpostin kaukana olevalta ystävältä, siitä tuli niin hyvä mieli että päivän oli pakko olla hyvä.

Olen miettinyt sitä, miten tärkeää on, että joku kysyy mitä kuuluu. Jos kuuluu hyvää, saa vastatessaan mieleensä kaikki hyvät asiat, sen mikä on omassa elämässä kaunista juuri nyt. Ja jos ei kuulu, niin kysymys on kutsu, tilaisuus kertoa jollekin toiselle omista huolistaan, avata toiselle sydämensä. Toivoisin niin, että kaikilla olisi joku, joka muistaisi kysyä, ihan kaikkina elämän aivan tavallisina päivinä.

Mitä sinulle kuuluu?

***

(Saturday evening was so beautiful I wish I had more photos to show you. But the batteries of my camera ran out, and maybe that was for the better. Sometimes I think I'm able to be present in the moment better without my camera. And you can always capture your memories with your words.)

We drove to the harbour nearby to see the celebrations of the Venetian fest going on the archipelago. We heard the sounds of parties all around us, we walked on the creaking docks, a family of swans flew over us, maybe they were frightened by the fireworks. Later we walked to the top of the longest bridge in Finland, watching the fireworks light up the sky in the distance, marvelling at the beauty of the cottages and beaches lit up with candles, storm lanterns and bonfires. We watched the sun set into the sea, did it really sizzle like the fireworks that seemed to just pop up from the middle of the woods. I felt dizzy because of the beauty of it all, soothed and at peace. At home we realized the most amazing fireworks were to be seen right out of our living room window, as people in the villas and cottages nearby celebrated the end of the holiday season well into the depth of the summery night.

And Sunday, it was good too. I often think how the way you start your day affects how the day turns out, and today got a real good start: I received a lovely e-mail from a faraway friend, and reading it while sipping on my morning coffee I felt full of joy, and I knew the day would be good. And so it was: sunny morning, waffles with whipped cream for breakfast, finding a new sweater for autumn and a framed Monet poster from a jumble sale, my daughter having friends to play with, knitting, a long nap in the afternoon, making the most perfect pesto...

I've been thinking about how important it is to have someone ask you how you are. If you're just fine, answering this simple question will give you a chance to reflect on the good things in your life right now. And if you're not, the question is an invitation to share your troubles, to unburden your heart. I only wish everybody had someone to ask them the question on any ordinary day, on all the ordinary days that our lives are made of.

And how are you?

17 comments:

Omapäinen arkeilija said...

Itse kuvaan tosi paljon, mutta eilen kuulin tyttäreltäni (25 v) kuinka hän oli ollut reilun parin viikon matkalla Budapestissa, Ljubljanassa, Kroatiassa, Roomassa, Venetsiassa ja päättänyt ottaa mukaan vain kertakäyttökameran, jotta ei kuvaisi niin paljon vaan tallentaisi kaikkea aisteillaan...

Katri said...

Voi tästä tuli aivan ihana mieli, upeita kuvia. Kauhea koti-ikävä! Ja kuulumisia ja hyviä ystäviä ja kaikkea! Kiitos tästä

coco said...

mirva, brown sugar cup cake is ready!
come join my tea time ☺

Riikka said...

Kuulumisten kysymisen lisäksi minusta on tärkeää että oikeasti halutaan tietää mitä kuuluu, eikä vain kysytä kun tapana on. Ainakin itse (liian) usein vastailen näihin turhanpäiväisiin kyselyihin vaikka kysyjää ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä minua ainakaan lämmitä se että kysytään mitä kuuluu jos ei jäädä kuuntelemaan mitä toinen vastaa.

Mutta on sitten niitäkin jotka eivät edes vaivaudu kysymään kuulumisia.

Anteeksi vuodatus, taidan olla liian kyyninen. Tai sitten tämä asia on vaan viime aikoina ollut mielessä.

Mirva said...

Ymmärrän hyvin tuon aisteilla tallentamisen ajatuksen, ja luulen että tyttäresi on oikeilla jäljillä. Ilman kameraa keskittyy katselemisen lisäksi kuuntelemaan, tuntemaan tuoksuja, tuntemaan tunteita, jotenkin paljon voimakkaammin. Näin on ainakin omalla kohdallani. Tosin ilman kameraa en ehkä muistaisi moniakaan asioita, jotka kuvien avulla ovat mieleenkin tallentuneet.

Mirva said...

Kiitos sinulle ihanasta kommentistasi, Katri! Toivottavasti koti-ikävä helpottaa pian, vaikka onkin semmoinen katkeransuloinenkin tunne.

Mirva said...

coco, thank you for the lovely recipe, I checked it out quickly and they looked absolutely delicious! We'll be making them later this week, I'm sure!

Mirva said...

Älä pyydä anteeksi, tavallaan tämä vuodatuksesi täydensi tuota minun ajatustani. Siis ajattelin juuri sitä, että olisi hienoa, jos jokaisena päivänä kuulisi tuon kysymyksen jonkun sellaisen suusta, joka todella tahtoo kuulla, haluaa tietää mitä juuri sinun elämässäsi on meneillään.

Ja tietystihän nämä kirjoitukset kumpuavat omasta elämästä: tajusin vastikään, miten huono itse olen kysymään kuulumisia, vaikkapa soittamaan jollekin ystävälle ihan vain kysyäkseni, mitä kuuluu. Tämä koko juttu tuli mieleen, kun viime viikolla, lapsen sairastuttua, yksi ystäväni soitti yhden epätoivoisen facebook-päivitykseni takia ihan muuten vaan, jutellakseen, kysyäkseen mitä kuuluu. Se oli ihanaa, ja aloin ajatella, että itsekin pitäisi olla semmoinen hyvä ihminen, joka tekee niin. Niin että Riikka, mitä kuuluu? Asuntorintamalla, päiväkoti- ja eskaririntamalla, elämässä yleensä?

Katja said...

Minulla on ollut ihan samanlaisia kokemuksia kuin Riikalla. Kerrankin aloin kertoa, ettei sujunut kovin hyvin, kuvittelin että olisi ollut tilaa olla rehellinen ja jakaa. Kysyjä vastasi: "Ai, teillä on tollasta. Meillä ei." Mietin kauan, mikä saa ihmisen vastaamaan noin. Minä haluan oikeasti kuulla muilta ne kurjat ja hyvät ja kaiken siltä väliltä.

Mutta nyt tänne kuuluu moninaista. Meile otettiin löytöeläinkodista pieni musta poikakani ja tänään hänen niskastaan löytyi punkki! Ilahduin, miten lapsen kaksi kaveria tulivat auttamaan irroteluoperaatiossa. En ilahtunut, että pupu nuoli desinfioimisaineet iholtaan, sai vatsansa sekaisin ja sotki sen takia sängyn. Että kakkapyykkiä kuuluu tänne, onneksi konkreettisesti vain. :D

Anna said...

we need to have people around who care about you, but sometimes simply having a good day (with strangers) is sufficient I think we should not forget.

Mirva said...

Kurjan kuuloinen kokemus sinulla. Omalta kohdaltani täytyy sanoa, että varmasti riippuu vähän siitäkin, kuinka hyvin ihmisen tunnen, että miten yksityiskohtaisen selvityksen voinnista haluan saada... Jotenkin tämä suorastaan korostuu kun muuttaa jatkuvasti ja tapaa päivittäin tuttuja ja puolituttuja ihmisiä, joiden kanssa mitään pitkäaikaista tuttavuutta ei ole vielä takana; kun yrittää tutustua mahdollisimman moneen, huomaa yhtäkkiä kuulevansa aika monet huoletkin siinä, ja sekin käy vähän raskaaksi. Mutta aika omituiselta vastaukselta tuo kyllä kuulostaa. Valitettavasti empatia ei kai ole niitä taitoja, joita voi ihan helposti vain oppia?

Oi, kani! Ja vielä löytöeläinkodista! Siinäpä yhdistyykin hienosti hyväntekeväisyys ja oma etu; kanista kun on paitsi suunnattomasti iloa, myös mitä ilmeisimmin vaivaa... :) Ehkä tosin kakkapyykkikään ei haittaa monen vuoden tauon jälkeen? :D

Mekin ollaan tyttären kanssa haaveiltu kanista, vaan haaveeksi taitaa jäädä kun miehellä on niistä lapsuuden traumoja ja ikuinen pupupelko.

Mirva said...

Anna, that is very true, too. And how wonderful is it when a stranger you've just met starts a conversation and wants to know what is going on in your life, just to chat and get to know you!

Riikka said...

Tosiaankin: kuka veemäinen ihminen vastaa noin? Toisaalta, mä joudun keskustelemaan samanlaisen ihmisen kanssa joka päivä tuolla tavalla. Sellaisen joka on vaan minäminäminä ja jos satun puoli lausetta puhumaan omasta elämästäni, hän kääntää selkänsä mulle ja lähtee.

Riikka said...

Tiesinkin kyllä että sitä tarkoitit, että kysytään kuulumisia ihan tositarkoituksella;) Ja kiitos kysymästä, meille kuuluu ihan hyvää, asunto edelleen kaupan ja hiljaista myynnin suhteen mutta onneksi ei ole mitään pakkorakoa. Olen ymmärtänyt että hiljaista on yleensäkin asuntomarkkinoilla. Päiväkodissa on pojilla mennyt hyvin ja kiukkupussillakin (kohta 3-vee) on nyt vähän rauhallisempi vaihe. Eskarilainen puhkuu intoa kaikesta uudesta ja kivasta. Jos ei puhuta mun työstäni niin hyvää kuuluu, ja niitä kurjempia työjuttuja en tässä voi tämän enempää avata. Ja tänäänhän on jo torstai!

En minäkään ole kovin aktiivinen kyselemään kuulumisia, varsinkaan ihmisiltä joita ei päivittäin tapaa. Mielelläni luen teidän kuulumisia siellä uudessa kaupungissa täältä blogista.

Mirva said...

Mukava kuulla, että hyvää kuuluu. Toivottavasti asuntoasiat järjestyvät jollakin tapaa, ilmeisesti teillä ei vielä sitten ole mitään ehdotonta suosikkia ostoslistallakaan? Toivottavasti 3-vuotiaan suvantovaihe kestää, että saat hengähtää. Meillä "nautiskellaan" oma tahto-raivareista joita saattaa tulla jos vaikka ei saa kaupasta juuri haluamaansa tavaraa tai ruoaksi juuri haluamaansa ruokaa, eikä se loputon itkupotku tosiaankaan ole kivaa.

Minäkin käyn lukemassa teidän kuulumiset blogista säännöllisesti, en vain ikinä saa sanottua mitään ja se on suorastaan noloa. Mutta olen ihan hävyttömän huono kommentoija noin niin kuin yleisesti, en oikein ole saanut viime aikoina kommentoitua kenellekään mitään.

un arc-en-ciel dans le lavabo said...

you're right.
it is important to ask simple & sincere questions, as much as (to me) it is to be able to listen to the answer. which very often people nowadays do not care to do.

Mirva said...

Yes, you're absolutely right. The idea in my head, as I was writing this little story here, was obviously based on the assumption that someone asking sincerely would also be listening carefully. Sadly, that is not often the case.