2 November 2012

muistaminen /// remembering








Muistatko tämän talon? Talon, jossa asuimme vuosia sitten, montako niitä on, kaksiko vain? Ei, se ei voi olla totta, minun on niin ikävä tuota taloa, että tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Muistatko sen, miten sinne kävi valo? Muistatko kylmän talven ja puiden kantamisen ja talon läpi käyvän tuulen? Muistatko pienen puutarhan ja pihatien, koivukujan, jonka varrella lapsi teki ensimmäiset tutkimusretkensä maailmaan? Minä muistan. En uskonut, että voisi rakastaa taloa, että talosta ympäröivine peltoineen tulisi sielunmaisema, josta ei pääse pois, ei ajatuksen tasolla, ei muistamisen.

Tai onko se vain nostalgiaa. Sitä, että ennen oli kaikki paremmin. Voi, eivät kaikki päivät suinkaan olleet parempia tuossa talossa, oli niitä toisenlaisiakin, tummia synkkyyden hetkiä. Mutta oli myös kodin tunne.

Kerron sinulle salaisuuden: Olemme päättäneet, että talosta tulee meidän talomme. Meidän oma koti. Paljon on vielä paperisotaa käytävä ennen kuin se on virallisesti totta -- perinnönjakoja, perunkirjoituksia, lainapapereita, takuupapereita, tiedättehän -- mutta me olemme päättäneet että se on kotimme, eikä siitä ole kahta puhetta. Päätöstä juhlistaaksemme aloitamme purkamisen ja remontin ensivaiheet pian, ehkä jo huomenna.

Huokaus. Hyvä, lämmin, huokaus.

ps. Niin hulluja emme sentään ole, että aloittaisimme mitään ellei meillä olisi jo takuuta siitä, että omien pankkiasioiden osalta asiat ovat järjestyksessä... Muiden seikkojen ratkaisuja odotellessa onkin jo sama aloittaa hommat, vai mitä? :)
pps. Niin, se nostalgia. Näin kirjoittelin kolme vuotta sitten näihin aikoihin. :)

***

Do you remember this house? The house we used to live in years ago, how many years ago was it, only two? No, that can't be true, I miss that house in the country so much it feels like we've been away forever. Do you remember the way natural light came into the rooms, the brightness of the light, how it sometimes simply dazzled you? Do you remember carrying wood during the coldest of cold winters, the wind howling through the house, the cold trying to come in at every corner? Do you remember the small garden and the narrow path, shaded by birch trees, leading up to the house, the path on which my dear daughter embarked on her first explorations of the natural world? I do. I remember. I didn't know you could love a house, that the house with its surrounding fields could become a window to your soul, something you cannot forget how ever much you might try.

Or is it just nostalgia. The feeling that everything was so much better back then. Oh, it wasn't. There were days of darkness, of desperation, of dullness. But there was the feeling of home, too.

I'll tell you a secret: We've decided that the house will be ours. Our home. There's a lot to be done before that can happen -- estate inventories, paperwork, negotiations with the bank, remodeling -- but we've decided to make it come true, this dream of ours. As if to finalize our decision, make it official, we're going ahead with the renovation work in the coming weeks. Maybe we'll start tomorrow, if we feel like it.

Sigh. A good, warm, sigh of relief.

ps. We're not so crazy as to start renovating without a loan agreement from the bank, that's pretty much sorted already. While we wait for the rest of the paper work to go through, we might as well get started with the demolition work we need to do, right? :)








27 comments:

Katja said...

Muistan tuon talon. Kyllä! Ihanaa, onnea! Iloitsen isosti kanssanne. ♥ Terveisin talonostalgikko

Olina said...

Voi, mulla tuli kyyneleet silmiin. Onnen kyyneleet! Muistan! Ja olen niin hirmuisen, niin valtavan onnellinen puolestanne.

Taloon voi rakastua. Ja siihen valoon, joka kiertää talon. Minä muistan, miten ensimmäisenä keväänä täällä rakastuin sinisen kellarinportaan ikkunasta tulvivaan kultaiseen valoon. Se tapahtuu kahdesti vuodessa, se ilmiö, kun aurinko paistaa sopivasta kulmasta, tuolta mereltä päin.

Anna said...

Congratulations it's a good notice!!

Homsantuu said...

Voi onnea! Kirjoituksesi tuntui niin tutulta, me olimme vasta, puolitoista vuotta sitten, samassa tilanteessa! Se talo vain oli koti ja se oli pakko saada. Vaikka tuuli kävikin ja remonttia oli tehtävä. Tässä ollaan, meidän kodissa. Eikä tuule enää.

Riikka said...

Olen jotenkin odotellut tällaista uutista. Muistan minäkin kirjoituksesi tuolta, ja tosiaan tuntuu kuin siitä olisi todella pitkä aika vaikka vain kolme vuotta. Te olettekin ehtineet moneen paikkaan siinä välissä. Paljon onnea ja toivottavasti kaikki sujuu kuten toivotte (ja päätitte)!

Mirva said...

Kiitos, Katja! Joissakin taloissa vain on sitä jotain, sitä on vaikea selittää. Tiedätkö, kun luin Odelmaa, sijoitin sen jotenkin mielessäni tuohon taloon, sen pihapiiriin. Kuvittelin vanhan keittiömme hänen talonsa keittiöksi, mieheni mummon tarinasi vanhaksi naiseksi. Piihapiiristä löytyi (löytyy edelleen!) kaikki Odelman pihapiirin ainekset. Oikeastaan en edes ajatellut tätä lukiessani, tajusin tämän yli vuoden takaisen assosiaationi vasta nyt. Outoa, miten mieli toimii.

Mirva said...

Kellarin valosta on tainnut joskus olla kuva blogissasi -- vai muistanko väärin?

Ehkä on niin, että vain taloa joskus rakastanut voi samaistua tähän tunteeseen, kokea moisesta onnea toisen puolesta niin voimakkaasti kuin sinä koit? Mekin ollaan aika onnellisia päätöksestä, vaikka myöskin luonteillemme tyypillisesti täynnä epärealistisen suuria suunnitelmia (mies) ja pessimististä etukäteisahdistusta yllätyksistä joita remontissa varmasti tulee vastaan (minä). Hyvä balanssi, sanoisin! :)

Mirva said...

Thanks, Anna! And also thanks for your e-mail, I'll be mailing you sometime this weekend!

Mirva said...

Voi miten lohdulliselta tuulettomuus kuulostaa! Kuinka vanha kotinne on? Meidän tuttavapiirissä aika harvalla on kokemusta vanhan remontoinnista (useammalla kylläkin uuden rakentamisesta), joten olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia!

Mirva said...

Olenhan minä tästä hyvin "salamyhkäisesti" tänne kirjoitellut. Asia on hautunut jo yli vuoden, mutta puolitoista kuukautta sitten päätettiin alkaa tekemäänkin sille ajatukselle jotain. Onnea on se, että talo on suvun omistuksessa, joten sinne pääsee jo vähän töihin vaikka paperihommissa vähän kestääkin. Toivon tosissaan, että ainakaan näiden paperihommien osalta tule mitään yllätyksiä perunkirjoituksissa yms., mutta eipä meillä tässä kiire ole mihinkään jos vaikka vähän kestääkin.

Monessa paikassa ollaan tosiaan ehditty asumaan sen jälkeen kun 2 vuotta ja 2 kuukautta sitten tuolta muutettiin, ja tämä "pitkä ihana seikkailu" ympäri Suomea tämän päätöksen saikin lopulta tekemään.

Ilona said...

Onnen talo, ajattelen. Ihanaa, että siitä tulee taas teidän kotinne.

milla said...

Oi onnea <3 Menee ihan kylmät väreet, miten voikin olla iloinen toisen talo-onnesta :)
Itse olen myös puhunut pitkästä aikaa paljon talosta ja katsellutkin, saanut kokoon säästöjä, kunpa ottaisimme pian jonkun isomman askeleen kohti kotia.

unisukka said...

Oi, olette onnenne ansainneet <3

Homsantuu said...

Talomme on vuonna -52 rakennettu rintamamiestalo, johon tehtiin aika perusteellinen remontti, koska eristys oli heikolla tolalla. Jutellaan vaan lisää, laita vaikka s-postia osoitteeseen susakivi@yahoo.com

Sirpa said...

Voi että, sain kyyneleet silmiini. Aivan ihanaa. Että pääsette KOTIIN! Onnea!

Anna said...

Ihanaa, että pääsette taas kotiin! Onnea remontiin ;)

Hanna H said...

:) hymyjä ja tarmoa teille! Tuollainen tunne ja sielunmaisema ovat kyllä etsimisen arvoisia. Sellaisen toivoisi jokaiselle, omalla tavallaan...

Merruli said...

Sykähti! Ilolla luin tätä postausta tänään bussissa istuessani ja loppumatkan hymyilin. Tuli iloinen mieli teidän puolesta. Aina joskus pitää matkata kauas löytääkseen lähelle. Siellä on koti teille kaikille johon kasvattaa vahvat juuret. Onnea remonttiin, paperitöihin, muuttoon ja muuhunkin.
Vihdoin muuten sain käytyä Peikonpesässä.

Mirva said...

minäkin ajattelen että onnen talo, että onnea on sen saaminen kodiksi ja myös se että joku (me!) korjaa sen, pitää siitä huolta.

Mirva said...

milla, tiedätkö, mekin ollaan puhuttu ja meinattu ja mietitty jo niin pitkään, että yhtenä päivänä vaan päätettiin että selvä homma, nyt asiassa eteenpäin epävarmuustekijöistä huolimatta, meni syteen tai saveen. toivottavasti teilläkin koittaa se päivä pian!

Mirva said...

kiitos, unisukka! <3

Mirva said...

Sirpa, kiitos ihanasta kommentistasi! <3

Mirva said...

Kiitos, Anna, näistä sanoista! <3 Voi olla, että remonttiasioiden tiimoilta joskus mailailenkin kysymyksiä sinne päin :)

Mirva said...

Hanna, kiitos sanoistasi! Tarmoa tosiaan tarvitaan, mutta ainakin toistaiseksi ajatus remontista saa kyllä hymyn huulille.

Sielunmaiseman löytämisen suhteen olemme onnekkaita: kysymyksessä on miehen vanha mummola meidän molempien pikkuruisessa kotikaupungissa, ja olemme kyseisessä talossa asuneetkin muutaman vuoden. Eli oikeastaan sielunmaisema liimautui meihin kiinni, eikä siitä päässyt irti vaikka koitettiin kaupunkeihin pyristelläkin ;)

Mirva said...

Voi miten hyvälle tuulelle tulin tästä kommentista, kiitos sanoistasi! Onnea tarvitaan kyllä tuleviin kuukausiin sinnikkyyden lisäksi, vähän jännittää mitä remontissa ja paperitöissä tulee vielä eteen.

Mulla on ikävä Peikonpesää, olisi kassikaupalla hyllyntäytettä sinne. Kunpa päästäisiin piipahtamaan siellä tässä joskus. Mukava paikka, vai mitä?

Mirva said...

Arvelinkin, että talot olisivat melko saman ikäisiä, siksi remonttikokemuksia kyselinkin! Kiitos sinulle juttutarjouksesta, varmasti palaan asiaan sähköpostitse vielä ennen joulua, kunhan asiassa päästään vähän enemmän liikkeelle! :)

Liivia said...

Onpa teille käynyt ihanasti! Voi että!
Tälläisten kirjoitusten jälkeen jaksaa uskoa unelmiin ja ihmeisiin. Mutta muistettava kai on, että jotain on aina tehtävä itsekin, ei mikään syliin putoa.
Paljon onnea remontin koitoksiin. Kivaa remontoida paikkaa, johon tuntee noin kuuluvansa.
Minä taas en lakkaa haaveilemasta talosta pois. Olen lopen kyllästynyt taloon. Tahdon kerrostaloon, mutta minun ääneni tässä perheessä on eriävä.