10 December 2013

kiitollinen kasvusta.




Kun taloon oltiin ottamassa kissaa, yksi asia oli selvä: Minä ottaisin siitä eteenpäin vähemmän raksahommia hoidettavakseni ja me tytön kanssa jäätäisin yhä useammin kotiin remonttiviikonloppuina. Niin tehtiin itsenäisyyspäiväviikonloppunakin, mies lähti pohjoiseen remonttihommiin ja me jäimme lapsen kanssa kotiin joulupuuhiin. Leivottiin joulutorttuja, maalattiin viimeinkin loppuun nukkekoti mikä on ollut kesken kesäkuusta asti, askarreltiin joulukoristeita ja kortteja.

Ensimmäisenä kolmenakymmenenä elinvuotenani en koskaan ollut mikään innokas askartelija, piirtäjä tai käsityöihminen. Heikoimmat kouluaineeni olivat käsityö, kuvataide ja kotitalous. Lapsi sen sijaan rakastaa askartelua, ryntää iltapäivisin kotiin tullessa suoraan työpöytänsä ääreen jatkamaan jotain kesken jäänyttä työtä, aloittamaan uutta hienoa taideprojektia tai rakentamaan itselleen leikkikaluja. Tiedän, että se on osittain luonnekysymys, mutta olen myös onnellinen siitä, että olen ymmärtänyt lapsen innostuksen, onnistunut ja pystynyt ruokkimaan sitä tarjoamalla materiaaleja ja oman työpöydän, jakamalla ideoita ja tekemällä yhdessä. Kiitollinen siitä, että jokin minussa muuttui lapsen synnyttyä ja kasvaessa.

Tätä mietin kun lauantaina maalasimme lapsen kanssa nukkekotia. Sitä muutosta minussa; mikä sai tarttumaan neulepuikkoihin, hankkimaan talon täydeltä askartelumateriaaleja, korostamaan luovuuden merkitystä lapsen kasvussa. Mietin usein, olisiko näin käynyt, ellen olisi pian lapsen synnyttyä, neljä ja puoli vuotta sitten, tutustunut tähän maailmaan. Teidän blogeihinne ja teihin, löysin teistä onnekseni paljon samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, jokaisen maailma ideoita pullollaan. Jos en olisi löytänyt blogimaailmaan, olisiko elämämme ja lapsen elämä olennaisesti erilaista?

Ajatuksethan olivat minussa, minulla, jo valmiiksi. Lapsen kasvattamiseen liittyvät, lasten brändäykseen liittyvät, luovuuteen liittyvät. Mutta tartuin neulepuikkoihin nimenomaan lukemieni blogien innoittamana, virkkaamaan minut puolestaan opetti ihana Ilona, johon blogien kautta tutustuin. Löysin täältä sellaisia inspiraation lähteitä kuin Amanda Blake Soule ja hänen kirjansa, joista sain tukea omille ajatuksilleni lapsen mielikuvitusmaailman tukemisesta ja luovuuden asettamisesta kaupallisuuden edelle. Jonnan esimerkki ja yksityiskohtaiset ohjeet innostivat aikoinaan kokeilemaan lapselle kestovaippoja (mistä innostuneena siirryin käyttämään niitä itsekin, aikuisten mallina tietysti), kun taas lukemattomat keskustelut useissa eri blogeissa ovat tarjonneet vertaistukea milloin mihinkin asiaan. Joskus jopa jälkeenpäin: Muistan elävästi Liivian vanhasta blogista keskustelun päiväkodin lelupäivästä, ja tuo jo kadonnut keskustelu muistuu usein mieleen kun lapsi tulee päiväkodista kotiin turhautuneena siitä, että taas toiset tytöt halusivat vain leikkiä winxejä, ja taas niillä oli leluna vain sitätätätuota josta omani ei ole ollenkaan kiinnostunut ja mitä ei meillä ole edes harkittu hankkia.

En usko, että ilman teitä kaikkea tätä neljän ja puolen vuoden sisällä tapahtunutta, kasvua minussa ja lapsessa ja koko perheessämme, olisi tapahtunut jotenkin luonnostaan, itsestään. Siksi haluan kiittää teitä kaikkia blogiystäviä siitä, että olette olemassa. Että olette täällä. Että edelleen jaatte ajatuksianne, elämäänne, ideoitanne. Se on minulle tärkeää joka päivä, vaikken enää keskustelemaan ehdikään samalla tavalla kuin vielä kotona ollessani -- mikä muuten harmittaa ihan vietävästi.

Ja tähänkin liittyen löysin tästä omituisesta, verkottuneesta maailmastamme pohdintaa, joka tuntui tulevan kuin suoraan omasta päästäni, mutta vielä moniäänisemmin. Pitääkö arjen tosiaan olla tällaista, että se vain pyörii, eikä energiaa riitä mihinkään mitä rakastaa, koska pääkoppa on väsymyksestä ja arjesta pullollaan? Voisiko tästä vain hypätä pois? Oli helpottavaa huomata piilomajassa muidenkin painivan samojen ajatusten kanssa.

Kiitos teille. Kiitos myös miehelle, joka kuunteli (vai luki?) ajatukseni ja osti minulle valurautapannun syntymäpäivälahjaksi viikko sitten, kun saavutin vuosikymmenen puolivälin. Vuosi vuodelta se -- vuosien täyttäminen -- tuntuu vähemmän tärkeältä. Kasvaminen sen sijaan... onneksi sitä tapahtuu joka päivä.

6 December 2013

Hyvää itsenäisyyspäivää!



Eilen iltapäivällä hiljaa leijailleet hiutaleet vaihtuivat yöllä lumimyrskyksi joka jatkuu ja jatkuu. Me sytytettiin kaikki kynttilät, leivottiin ensimmäiset joulutortut ja laulettiin Suomelle hyvää syntymäpäivää kolmella kielellä. Nyt silmä tarkkana presidentinjuhlia, ehkä onnistun kerrankin bongaamaan jonkun tutun, vaikka kummisetäni. Ensimmäinen oikeasti tuntemani ihminen, joka on saanut kutsun.

***

The slowly falling snowflakes of yesterday afternoon turned into a snowstorm during the night. We lit all the candles, baked the first mince pies of the year, and sang happy birthday to Finland in three languages. Now watching the annual President's Independence Day ball in the hopes of catching a glimpse of my godfather and his wife. He's the first of the people that I know that's ever been lucky enough to get the invite to the fancy ball!

3 December 2013

leppoistamisen asiantuntija /// the great downshifter


Kissa osaa ottaa jopa ainekirjoitusten korjaamisen kohtuullisen rennosti. 

***

The cat knows how to take working at home easy.

24 November 2013





Unohdin suklaan, mutta muistin lempiteet (clipperin Sleep Easy ja yogi tean naistentee), sataprosenttisen tyrnimehun, lohturuusut ja carmoliksen. Jos ei niillä tokene, niin ei sitten millään. Jos olisi rikas, olisin ostanut myös valurautateepannuun, mutta neljäkymppiä oli liian kova hinta naiselle, jonka miestä verottaja muisti tänä vuonna nelinumeroisella laskulla. Tyydyin kukkakuppiin.

Lapsen tukka on niin paksu, että sen harjaamiseen tarvittaisiin neljä kättä. (Ja nenä ruvella, mutta se on kyllä kokonaan kivirakkauden syytä.)

22 November 2013


Kissa on vallannut lempituolini. Flunssakin meinasi ottaa vallan, vaan viikko on paahdettu sovitun aikataulun mukaisesti sekaisesta pääkopasta huolimatta. Olen ihminen, joka ei millään raaski siirtää asioita tai kissoja. 

Mies kysyi mitä viikonloppuna tehdään, ja minä sanoin että olin ajatellut maata vaan. Ja sen minä kyllä totisesti aion tehdä. Leppoisaa viikonloppua!

***

The cat has overtaken my favorite chair. The flu has almost overtaken me, too, but I struggled through the week according to my schedule despite the mess in my head. I'm the kind of person who dislikes removing things, or cats for that matter.

When he asked me what we'd be doing over the weekend I said I was only going to lie in bed or on the sofa. And that promise I'm definitely going to keep. Have a relaxing weekend!

17 November 2013

a new family member /// uusi perheenjäsen


Uusi perheenjäsen sai minut kaivamaan pitkästä aikaa kameran esille. Voi olla, että auringollakin oli jotakin tekemistä asian kanssa. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa lapsi sanoo Kiitos maailma, että huomenna sataa lunta, mutta maailma ei vastaa.

*

A new family member got me to take photos for the first time since I can't remember when. Could be the Sun also had something to do with it. Every night before bedtime my girl says Thank you world, for the snow you will give us tomorrow, but the world never replies.

26 October 2013

survival skills 2





Viikon plussat: Olen ostanut uusia neuleita, neulonut kaulahuivia ja villahousuja ja lapasia, virkannut villatakkia sekä ostanut kassillisen alelankoja. Juonut paljon teetä sekä leikannut ja liimannut, mikä on aina rentouttavaa. Käynyt yhdessä hurmaavassa vanhassa talossa. Katsellut joutsenparvea poukamassa ja tuntenut vesipisarat kasvoillani. Huomannut torstaiaamuna, että onkin jo torstai eikä enää tiistai. Käynyt perjantaivälipalalla lempikahvilassa Ainon kanssa. Kantanut joka päivä mukanani kudinta ja kaivanut esille aina tarpeen vaatiessa.

Miinuksiakin: On vähän erimielisyyksiä mm. aamuista ja asumisesta ja positiivisen ajattelun voimasta ja ennakkoluuloista. Onneksi iso kuva on kuitenkin molemmilla sama.

***

This week's pros: buying lovely new sweaters, knitting a scarf and a pair of mittens and woolly pants, crocheting a cardigan, buying a bagful of yarn on sale. Drinking lots of tea while making a scrapbook of sorts, which I find very relaxing. Visiting a charming old house. Watching swans swimming close by while feeling the drizzle on my face. Realizing, on Thursday morning, that it's Thursday already, not Tuesday any more. Having a Friday afternoon chai latte and a chat with my girl in our favourite coffee house. Carrying around something to knit in my bag all week, knitting whenever I could.

Some cons, too: Disagreeing on stuff like mornings, living, positive psychology and prejudice with him. Luckily we still share the big picture.

23 October 2013

survival skills 1




Yhtenä aamuna päätin kävellä töihin. Ohi talveksi tai iäksi hylättyjen huviloiden, pitkin rantapolkuja, läpi pienen metsän ja lempikaupunginosani. Lähempänä kaupunkia tuuli, vedet oli jäässä, mulla oli päässä pipo ja kaulahuivi, kurkistelin röyhkeästi ihmisten pihoihin. Olin onnellinen, etten ollut lenkillä, kävelin vaan ja ajatukset lensi sinne tänne.

Perillä töissä tunsin olevani uskomattoman elossa.

***

The other day I walked to work. Past silent villas abandoned for the winter or for good, along paths following the shoreline, through a tiny forest and my favourite neighbourhood in town. The closer I got to downtown the stronger the wind was, the sea was covered in a thin layer of ice, I wore a woolly hat and a scarf around my head, sneakily peeking into people's houses and gardens. I was happy that I wasn't on a run, just walked slowly while my thoughts went here and there.

At work I felt vigorously alive.

21 October 2013

valon mentävä aukko // that's how the light gets in

En oikein itsekään aina tiedä, mihin maailmaan kuulun. Rakastan tämän kaupungin kahviloita ja puistoja, upeita vanhoja taloja, pieniä kauppoja, sitä, että kun menee ulos syömään on paljon vaihtoehtoja joista valita. En tiedä juuri mitään hienompaa kuin asua meren rannalla ja haaveilla purjehtimisesta saaristossa ja tuntea merituuli hiuksissaan.

Paitsi. Tiedän jotain saman veroista. Kun viikonloppuisin ajamme kaksisataa viisikymmentä kilometriä pohjoiseen, tuntuu kuin siirtyisimme toiseen ulottuvuuteen. Lauantaiaamuna kävimme lumimyrskyn läpi maailmaan, jossa oli talvi, jossa oli ääretön hiljaisuus, jossa oli talo, ja talossa kaikki muistot. Meidän muistomme, miehen perheen muistot, minun lapsuuteni maailma siinä ympärillä, keskellä peltoja ja kylänraitteja. Ja sanoinko jo: uskomaton rauha, hiljainen lumen peittämä maailma.

Aina en tiedä, kumpaan maailmaan kuulun, mutta perillä aina se varmuuden tunne. Siitä että tekee oikein, tekee sitä mitä todella haluaa. Kuten vaikka reiän seinään, jotta tummaan, pimeään eteiseen tulisi vähän lisävaloa, niin kuin päätin tehdä sunnuntaina. Käteen sähkösaha ja purkurauta, hihat heilumaan. Ja valo tuli.

***

Sometimes I feel like I don't know where I belong. I love this city, its coffee houses and parks, the beautiful old buildings, small shops, and knowing that if you want to eat out there are plenty of places to choose from. I don't know many greater things than living on the coast, dreaming of boating in the archipelago, feeling the sea wind in your hair.

Except. I know of something that's as good as that, perhaps even greater. When, at weekends, we drive two hundred and fifty kilometres north of here, it feels like a different dimension, a whole new world we inhabit. On Saturday morning we emerged from a snowstorm into a world of winter, of silence, of the house that shares our memories, the memories of his family, the memories of my childhood around it on the fields, in the narrow country roads. And did I already mention the peace, the quiet, the world covered in soft, soft snow?

I don't always know which world I belong in, but when we arrive, the feeling of certainty fills me up. The feeling that you've picked the right choice, that you're doing exactly what you want to do. And to make sense of the world, you tread on, taking slow steps towards the destination. You make a crack to bring in light, or, as I did on Sunday morning, make a hole in the wall to bring some light into a dark entrance. Let there be light, right? And finally, there was.

17 October 2013

lomalumipäivä /// first day of snow + holiday






Ensimmäisen lomapäivän aamuna alkoi sataa lunta. Piti äkkiä kaivaa talvivaatteita esille ja juosta ulos. Mennä kävelylle metsään, läheisen lammen rantaan, koettaa pyydystää hiutaleita kielellä, kerätä käpyjä talviaskarteluja varten. Tuli kylmä, keitettiin kattilallinen maitoa ja juotiin kuumat kaakaot parvekkeella. Katseltiin lunta ja puissa leikkiviä oravia, ajateltiin että olipa onni kun ensilumi ja ensilomapäivä sattuivat samalle kertaa.

Poikkeuksellinen vaatetuslista, en oikein edes tiedä miksi:
Ylemmässä kuvassa lapsen pipo Polarn o. Pyret, takki Reima, haalarihousut Huppa, vuorelliset kumpparit Nokia, lapaset tein ihte. Alemmassa kuvassa lapsen paita kirppikseltä, pipon tein ihte, tilkkutäkin teki mummoni minulle 1970-luvulla.

***

On our first day of holiday it started to snow in the morning. We quickly searched for some winter gear and went for a walk in the forest, collecting some pine cones for winter crafting, trying to catch snowflakes with our tongues. Suddenly we were cold and went back in to boil some milk for a bit of hot chocolate in the balcony. As we watched the snow fall and squirrels play in the trees, we were ever so happy with the coincidence of snow and holiday on the exact same day.

I don't know why, but I feel like sharing what she's wearing:
In the upper photo (walking outside) hat Polarn o. Pyret (Swedish brand), jacket Reima (Finnish), overalls Huppa (Estonian, I think), winter boots Nokia (Finnish), and mittens made by me. In the bottom photo the sweater's a fleamarket find, the hat was knit by me, and the quilt was made for me by my granny in the 1970s.

16 October 2013

syitä juhlaan


Yhtenä iltana hän päätti pitää syysjuhlat kun kukaan ei huomannut. 

Minä juhlin tänään sitä että:

Lapsen lääkäri ehdotti, että oireiden puuttuessa lääkitys voitaisiin ehkä lopettaa.
Loma alkoi. Huomenna ei tarvitse herätä. Tai no. No, tiedättehän.
Tajusin, ettei uusinta Zadie Smithiä ole pakko lukea jos ei pysty. (Vaikka olisikin rakastanut niitä edellisiä.)
Sisko nousi istumaan ja pääsi jaloilleen (tukien avulla mutta kuitenkin).

Oli aika hieno päivä.

10 October 2013

paras aika istuttaa tammi




Käytiin yhtenä iltana katsomassa vanhaa taloa tässä lähellä. Ihan mielenkiinnosta, vaikkei me oikeastaan tarvita kahta taloa. Ei ainakaan kahta remonttikohdetta, talo oli nimittäin ihan kamala. Mutta se puutarha! Omenapuita, kasvihuone, ja se tärkein: vanha tammi. Lapsi oli myyty, olisi halunnut muuttaa tammen alle asumaan jos ei kerran taloon voi. Nyt meillä on tallessa siemenet; tietääkö joku, mikä on paras aika istuttaa tammi?

Juurtua. Siitä kai tässä on kysymys.

Ja hiljaisuudesta, siitä että on turvassa omassa pesässään. Puhun töissä niin paljon, etten vapaalla enää jaksa. Erakkoudun, en erityisemmin halua nähdä ihmisiä, ketään. Joskus vedän töissäkin kuulokkeet korville ja teen töitäni kuin muita ei olisikaan. Olen varmaan aika yhteistyökyvytön ja epäsosiaalinen. Seisoisin mieluiten pellolla, keskellä peltoa, ja antaisin sateen valua päälleni. Humisisin hiljaa, heiluisin tuulessa. Olisin juuret syvällä maassa.

6 October 2013

what cannot be said will be wept*




T.S. Eliot oli väärässä. Kuukausista julmin on lokakuu. Kaikessa irvokkuudessaan se väläyttää  meille häikäilemättömän aurinkoisen hymynsä samalla kun kuihduttaa kaiken pois; se antaa shokkihoitoa muistuttaakseen siitä, että elämää on jatkettava kaikesta huolimatta. Vuosi vuoden jälkeen se tuo meille uutisia, joita emme tahtoisi kuulla.

Kyllä lokakuu kertoo kiitollisuudestakin, omalla kieroutuneella tavallaan. Se kuiskaa: Arvosta pieniä lämmön asioita, sen rippeitä. Vetäydy talven lepoon, varastoi viimeiset valonsäteet sieluusi jotta se kestää yli pimeän. Se kietoo käsiin pehmoiset kutimet, hauduttaa uunissa hunajaista puuroa, vie ajatukset rakkaisiin. Niihin, jotka ovat menneet pois, niihin jotka ovat luojan kiitos vielä täällä.

Luen pienen runon lokakuulle, rukoilen siltä hiljaa: Älä tuo meille enää tuomisiasi, ohita meidät kuin meitä ei olisikaan. Anna tänä vuonna kaikki vähäinen valosi siskoilleni, heille, jotka sitä tarvitsevat; me pärjätään kyllä vähemmälläkin. Ole meille tulevina vuosina hyvä, niin annan kaiken sinulle anteeksi, lokakuu.

* otsikon sanat Sapphon. Lokakuussa mietin myös näitä Hugh Mackayn sanoja (nopea ja huoleton käännös englannista omaa käsialaani), miten totta ne ovat:

"Itse asiassa vastustan onnellisuuden käsitettä. Ajatus, että -- eivät onnelliset ihmiset minua haittaa --, ajatus, että kaikki mitä teemme on osa onnellisuuden tavoittelua tuntuu minusta vaaralliselta ajatukselta, ja se on johtanut länsimaisessa yhteiskunnassa nykysairauteen nimeltä surun pelko. On todella omituista, että meitä kehotetaan kirjoittamaan illalla ennen nukkumaanmenoa ylös kolme asiaa, jotka tekivät meidät tänään onnelliseksi; että meille hoetaan "Piristy!" ja "Onnellisuus on oikeutesi" ja niin edelleen. Me opetamme lapsillemme että onnellisuus on oletusolotilamme -- ja se on roskaa.

Meidän tulisi pyrkiä olemaan kokonaisia, jonka osia suru, pettymys, turhautuminen ja epäonnistuminen ovat. Ne kaikki tekevät meistä sellaisia kuin olemme. Onnellisuus, voitto ja täyttymys ovat ihan kivoja juttuja, joita meille myös välillä sattuu. Mutta ne eivät opeta meille juuri mitään. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kipu kasvattaa, mutta tuntiessaan kipua he huutavat: "Äkkiä! Mene eteenpäin! Piristy!"

Haluaisin vuoden kiellon sanalle "onnellisuus". Toivoisin sen korvattavan sanalla "kokonainen". Jos sinulla on huono päivä, kysy itseltäsi: "Vaikuttaako tämä kokonaisuuteeni?", ja huomaat, että näin on."  

3 October 2013

arkeen kadonnut



Tuntuu kadonneelta. En tiedä minne olen mennyt. Mistä etsiä.
Lapsen hiiri katosi kauppareissulla. Emme uskoneet. Tiedämme mistä etsiä.

Kaipaus. Kaipaan. Juuri nyt: tämä. Lukekaa!

En oikein tiedä mihin minusta olisi, lopulta meistä.

PS. Muistin yhden vanhan runon, sen nimi on Kierros ennen koomaa:

roduton koira makasi pihalla nykivän varjon alla,
tarjosin vettä tarpeen vaatiessa.

Tuli jonoa, minä kasvatin käsiä sitä mukaa.

Tuntuu ihan tuolta. Lokakuu.

24 September 2013

syyskuuasioita





Meidän olohuoneen kynttilät. Pullossa kuivuvat syyshortensiat. Tyynypesät sohvalla, luettavana Pia-Maria Lehtolan ja Tomi Parkkosen upea Talviunelmia-kirja. Tykkään kovasti sen ajatuksista, siitä maailmasta jossa kirjassa eletään.

Mummolan pihlajat, syksyni ainoa ruskakuva. Uskomaton punainen.

Yhden viikonlopun kirppis- ja alelöytöjä. Minustakin tuli tikkiliivinainen, en olisi ikinä uskonut.

21 September 2013

kaikenlaisia yllätyksiä









Remonttiyllätyksiä, joilla on aina huonot ja hyvät puolensa. Salaojia tehdessä hajonneet sokkelilevyt piti vain vaihtaa, vain ne hajonneet, koska sokkelilevyille ei ollut aiottu tehdä mitään. Paitsi maalata, sitten joskus, punainen ei ole minun talovärini. Mutta saako samanlaisia enää mistään, no eipä saa, joten pari päivää meni purkurauta ja pora kädessä. Epämääräistä materiaalia olleet punaiset vaihtuivat harmaaseen kivilevyyn, joka lohkaisi sievoisen summan olemattomasta sokkelilevybudjetista. Mutta tuli kyllä hienot.

Ainon tulevasta leikkimökistä löytyi väliaikaisiksi roskalavoiksi mahtavia vanhoja perunalaatikoita, joiden kylkiin on kirjoiteltu timoa sun muuta lyijykynällä. Perunapelto on aina ollut autotallin takana, ja sinne se tulee meilläkin. Luulin että leikkimökissä, joka kertoman mukaan on tällä hetkellä vain romuvarasto, olisi pelkkää romua, enkä oikein ole uskaltanut mennä sinne, kun romua on ollut niin paljon muutenkin, keväällä meni 1,8 tonnia jätettä kaatopaikalle, ennen kuin edes oli oikein kunnolla purettu mitään. Ja on siellä ollut ampiaisiakin, kun osa mökin ikkunoista on rikki.

Mutta noiden pottulaatikoiden perässä sinne piti mennä, ja niiden lisäksi sieltä löytyikin myös ihanat vanhat nukenrattaat, miehen papan tekemät, juuri sellaiset joita olen meinannut kirppikseltä ostaa kovaan hintaan monta kertaa. Ne ovat ihan hyvässä kunnossakin, tuulettuvat meidän parvekkeella ja odottavat pientä puhdistusta ja ehkä vähän maalia, sekä tietysti nukkevauvoja kyytiin.

Ostin Annan putiikin loppuunmyynnistä pipon, jota olen katsellut siellä jo pitkään. En ole raaskinut ostaa, kun arvelin ettei se kuitenkaan mahdu isoon päähäni, mutta nyt ajattelin, että ostan sitten vaikka joululahjajemmaan. Oli iloinen yllätys, kun pipo istuikin päähän kuin se olisi minulle tehty. Rakastan tuota väriä yli kaiken. Käykää ihmeessä kurkistamassa specklesiä, siellä on vieläkin ihania juttuja jäljellä!

Mukana tulleita syysteepaketteja availlaan tänä, me pidetään lepoviikonloppua eikä kenellekään varmaan tule yllätyksenä se, että lapselle nousee tietysti juuri silloin kuume. Tämä viikonloppu olkoon siis neulomista, teetä ja ylenpalttisesti sympatiaa. Leppoisaa viikonlopun jatkoa sinulle!

***

Thank you, Anna, for your lovely package! The hat is perfect for me, and I absolutely love the colour. I'll be tasting the tea today, a lovely ending for a cold & grey autumn day!