29 January 2013

the best way to start a day




On ollut flunssia, vaikeita aamuja ja muutama tyypillinen maanantai. Eilen mies kävi kaupassa ilman lompakkoa ja minä pesin neljässäkympissä joululahjaksi saamani suoristusraudan. Tammikuu onneksi lentää ohi, yhtäkkiä kohta on helmikuu, yksi lempikuukausistani, odotan sen aurinkoja, valossa tippuvia räystäspisaroita. En tiedä parempaa alkua tammiaamulle kuin veljeni bändin debyyttilevyn kuuntelu, julkaisivat sen viimeinkin. Erityisesti rakastan levyn nimeä, Kaikki on hyvin. Niinhän se on. Kuunnelkaa tekin.

***

We've had a couple cases of the running nose, difficult mornings, and some typical Mondays. Yesterday he went shopping for groceries without his wallet while I washed the new straightener I got for Christmas in forty degrees with the rest of the laundry. Luckily this gloomy January is just flying past us, soon it'll be February, my favourite month. I don't know a better way to start another January day than by listening to the brand new debut record my brother's band finally released (they've been playing together for almost ten years now). I'm in love with the title of the album, Kaikki on hyvin translates into Everything's fine. Just as it is. You can listen to it too, if you like, here.

23 January 2013

close & open



Töissä minulla on kahdenlaisia ryhmiä: Niitä, jotka uskovat ettei minun ole edes mahdollista hermostua. Ja niitä, jotka eivät usko, että on sellaisia ryhmiä jotka kuvittelevat etten koskaan hermostu. Työpöydällä tietokoneen vieressä on vanha Hermo-pastillien mainos, siinä muistutetaan ettei kannata venyttää jousta liikaa, ja mikäli nyt niin sattuu käymään, apteekista reseptittä saatavat pastillit auttavat hermonhallinnassa.

Pastilleja ei enää taida saada myydäkään, ja ei se mitään. Minulla on kotona kohta nelivuotias ikioma pastilli, joka sanoo joka ilta: Äiti, minä rakastan sinua niin paljon kuin taivaalla on tähtiä, ja yksi kuu. Mihin minä vastaan: Ja minä rakastan sinua aurinkoon asti. Tämän parempaa hermonhallintakeinoa tuskin löytyykään.

***

At work I have two kinds of groups of students: Those who cannot believe I'd ever lose my temper. And those who can't believe that I have groups I haven't lost my temper with. On my desk, beside the computer, I have an old advertisement selling pills that help you control your temper; it advises you not to push your limits, and should you happen to do so, to buy some pills from the chemist's.

I don't believe such pills could be sold anymore, but I don't mind. At home, I have a darling almost-four-year-old, who says every night, before going to bed: Mommy, I love you as much as there are stars in the sky, and one Moon too. To which I reply: And I love you to the Sun and back. I don't believe that a more efficient way for controlling one's temper exists.

21 January 2013

***




Uusia kivoja juttuja:

1. Kampaus, leikkaus ja väri, siskon salongissaan loihtima. Vihdoin, kävin edellisen kerran kesällä ja vaikka kuontalo oli jo ihan kauhea, en uskaltanut mennä kenellekään muulle kampaajalle. 

2. Neule-epätoivo on ohitse. Kokeilussa uutta lankaakin.

3. Nuket saivat uudet takkinsa, ja niihin oltiin lopulta yleisesti tyytyväisiä vaikka valitsinkin virkkuulangoiksi ja napeiksi ihan muuta kuin olin ajatellut. Toinen nukkeparka ei omista housuja, joten ne pitäisi väsäillä seuraavana, kunhan sopiva lanka tai kangas sattuu käteen. Ai niin, ja tuo pinkki -- minulle suorastaan shokkipinkki -- tausta. Meidän uudet, sattumalta ostetut sohvanpäälliset. Olen edelleen hiukan yllättynyt värivalinnastani. Pinkki kausi kenties?

Mukavaa alkanutta viikkoa!

***

Nice new things:

1. New hairdo, courtesy of my sister, the best hairdresser in the world.

2. I'm past my knitter's block and even trying out some new yarn.

3. The dolls got their cardigans, and they turned out pretty good according to all those concerned. And the plush pink background? Why, that's our new sofa cover. I'm still surprised I ended up buying something that's such a splash of colour. (Perhaps even more surprisingly, the man of the house is loving my spur of the moment buy too!)

Have a fantastic week!

15 January 2013

knitter's block... and how to overcome it




Tiedättekö sen tunteen, kun on liian monta rautaa tulessa? Että on aloittanut niin monta työtä, että keskeneräisiä töitä on niin paljon, ettei oikein tiedä mistä jatkaisi? Ja sitten tulee se epätoivon hetki, jolloin ei osaa tarttua mihinkään, ja tuntuu ettei koskaan pääse aloittamaan mitään uutta ihanaa kun ei koskaan saa mitään alun alkaenkaan valmiiksi, ja että kaikki ne ihanat langat vain siellä odottavat ja sormia syyhyttäisi mutta keskeneräisiä on jo ihan liikaa ja jotain tässä tarttis tehdä. Tiedättekö?

Onhan se ihan kiva, että on monta työtä kesken, että on mistä valita, voi mennä fiiliksen mukaan. Mutta kun aloin kokeilumielessä virkata mattoa (alla olevan kuvan tummanharmaa virkkuu), tuli yhtäkkiä semmoinen olo, että mikään ei koskaan valmistu. Onhan maton virkkuu mukavaa, mutta matto on kuulkaa aika iso työ sellaiselle, joka ei saa valmiiksi edes yhtä laukun olkahihnaa (alakuvan tummansininen virkkuu). Tai nuken takkia, joita alakuvassa on kaksi, jotenkin viimeistelyvaihe alkoi kai pelottaa niin että aloin sitten kutoa toistakin takkia ennen kuin sain ensimmäistäkään valmiiksi; oli siihen (teko)syitä, puuttuva valkoinen lanka esimerkiksi, oli monta luonnonvalkoista vaihtoehtoa muttei yhtään vitivalkoista, semmoista kuin aiottujen nappien pilkut.

Epätoivon paisuessa ja kutomusten tyssätessä lähes täysin (ellei lasketa kevätpuun kukkia, joita virkkaan joka ilta yhden, parhaimpina kaksi) leväytin lankakorit auki, keräsin kaikki keskeneräiset lattialle kivaksi asetelmaksi (alakuvassa) ja katsoin niitä. Ei sittenkään niin paljon, ihan mahdollistahan ne olisi saada valmiiksi. Tuo harmaa-vaaleanpunainen matto, alkutekijöissään; tuo laukun hihna, melkein jo tukikankaan ompelua vaille valmis; nuo nukenvaatteet, punaraidallinen ja vaaleanpunainen, muutaman tunnin työtä enää vaativat. Ja sitten vielä ne ajatustyötä kaipaavat: hempeäraidallinen (lapsen paita? mekko? liivi?) ja tuo vihreä tekele -- ei, se ei ole ranteenlämmitin vaan sammakko (vaan miten?).

Mutta ei sittenkään niin ylitsepääsemätöntä kuin luulin. Olisi ihan mahdollista saada jotakin valmiiksi, kun päättäisi vaan tehdä sen valmiiksi. Ehkä kysymys onkin vain valmistumisen pelosta? Siitä, ettei onnistukaan saamaan aikaan juuri sellaista, kuin ajatteli?

Ja niin minä kuulkaa tartuin puikkoihin ja aloin hommiin. Toinen nukennuttu valmistui eilen illalla, toinenkin on virkkuita ja nappeja vaille tehty. Käytin sitten lopulta muita nappeja kuin aikomiani, ja reunavirkkuistakin tuli eri väriset kuin aioin, mutta tuli melko mainiot takit. Ja tuli melko mainio fiiliskin.

PS. Kiitos ihanista kommenteistanne edellisiin ja puutarhanhoitovinkeistänne! Lupaan pitää teidät ajantasalla puutarhanhoitoon, neulomiseen ja kevätpuuhun liittyvissä asioissa, ja napata kuvan olohuoneeseen siirretystä taidenäyttelystäkin tässä jonakin päivänä!



Do you ever get that feeling that you've taken on too much work? That you have so many things, so many unfinished things, you don't know where to go from here, which to tackle next? And then, on a moment of desperation, you can't really tackle anything, because there's just too much, and you feel you'll never be able to finish any of this too much you've got, and all this lovely yarn is just waiting to be turned into something beautiful but it's not going to be done by you, because you can never finish anything, you just can't. You ever get that?

See, after Christmas, I've been suffering from that, knitting-wise. It's pretty nice to have many things on the go, so that you can pick one based on the way you feel on a particular evening. But when I started making a crochet carpet, just to see if I could do it (you can see the beginnings of it in the bottom picture, it's the dark grey one), I suddenly convinced myself there would be no way I could do it, simply because I hadn't been able to finish the strap for my daughter's bag (the dark blue one in the bottom picture), or the dolls' cardigans I've recently been working on (also to be seen in the bottom picture; I suppose I was so terrified of the finishing phase I started working on another before I actually finished the first one; there were excuses like missing yarn in the exact shade of white I wanted).

As my desperation grew, I almost stopped working with yarn (except for the crochet flowers on our spring tree, I still make one or two every evening). So one day I took out all the unfinished pieces, organized them on the floor for a photo, and had a good look at them. I mean a good, long look, first right there, on the floor, then on my computer. There really wasn't that much, actually. That grey and light pink carpet combo, how pretty, but still in its early phase; that shoulder strap, almost done and ready to be stitched onto the fabric; those dolls' cardies, the one with the red stripes almost done and the pink one pretty far along; a couple of things that still needed to be thought about, the white-green-grey striped thing (is it going to be a sweater? a dress? a vest?) and the green one which isn't going to a wrist-warmer but a frog...

Anyway, it didn't look as bad as I thought. Totally possible to finish them, if I just set to work. Maybe it was just the fear of finishing I was suffering from? Of the finished garment not turning out to be exactly as I envisioned it?

And so I set to work. One of the dolls' cardies was finished last night, and the other one is nearly there, too. I ended up using different buttons from the ones I had originally been thinking of, and also different yarn for the crochet finishing, but they look pretty good. And I feel pretty good, too.

9 January 2013

kärsivällinen puutarhuri /// the patient gardener



Tiedättekö sen tunteen, kun tahtoisi antaa kunnon korvatillikan -- jollekin aikuiselle ihmiselle täydellisen ajattelemattomuuden vuoksi siis?

Lapsi kastelee istuttamaansa kasvia sitkeästi aina kun se on kuiva, koska sillä tavalla kasvit kasvavat. (Sattumoisin pääsimme myös hiustenpesupelosta kun jonkinlaisen analogiapäätelmän avulla hän tuli siihen tulokseen, että kastelemalla kasvavat myös hiukset.) Kurkistelee, joko purkista pilkistäisi vihreää, odottaa kevättä, kyllä se viimeistään silloin jo varmasti... Pilkistäähän, äiti, eikö pilkistäkin?

En henno sanoa hänelle, ettei se pilkistä koskaan. Eikä se oikeastaan ole minun tehtävänikään, vaan sen henkilön, joka meni jossakin älyttömyyden puuskassaan istuttamaan lapsen kanssa luumupuun (!!!) luumun siemenestä ruukkuun, laittoi sen ikkunalaudalle sanoen että kasvit tarvitsevat kasvaakseen vettä ja valoa.

En henno myöskään antaa kyseiselle henkilölle korvatillikkaa, vaikka ehkä pitäisi. Toivon vain, että hän heräisi huomaamaan tuon kiihkeän odotuksen, ennakoimaan pettymyksen, keksimään keinon tilanteen ratkaisemiseksi. Herääkö hän? Milloin? Koska tämä käy päivä päivältä tuskaisemmaksi, tuon odotuksen ja innon seuraaminen, kukan huolellinen, kärsivällinen kastelu, siemenen kuvittelu hedelmälliseksi puuksi, hänen omakseen.

***

She's awaiting. Patiently watering her plant every time it looks dry, because plants need water to grow. She runs to her pot by the window -- put there in hopes of the light aiding the plant in growing -- to see if there's any shade of green to be spotted in there yet. Surely it will peek from the dirt by spring, by spring at the latest, won't it mommy?

I can't, simply can't tell her it won't. It will never grow, but I can't tell her that, it's not my place. It's the place of the unthoughtful one who convinced her that by planting a plum seed in a little bit of dirt and a pot, by putting it by the window, by the light, and by watering it every now and then, she would be able to grow her own plum tree and eat plums whenever she wants.

It seems sheer idiocy to me, to be honest. But I'm not going to be telling him off, either, even though I probably should. I'm only waiting for him to wake up to the excitement of awaiting, to foresee the disappointment, to come up with an explanation or a solution. Will he, though? Will he wake up? Because day by day, this is getting more and more painful for me to watch; the patient, ever-hopeful gardener, watering her plant, envisioning it as a tree, a plum tree of her own.

7 January 2013

taidenäyttelyssä / at an art exhibition


Tänään muistin sinitarran ja eteiseen järjestettiin taidenäyttely. Seinälle ripustettiin muun muassa teokset nimeltä Lihava krokotiili, Kaikki tontut, Revontulia ja Minä koululaisena. Valitettavasti eteisemme on niin pimeä, että sitä on turha kuvata minun kalustollani, mutta kovasti taide sitä valostutti ja ilostutti.

Minun ripustaessani taideteoksia näyttelyyn taitelija loi niitä lisää. Kuivumassa olevat työt ovat nimeltään Kani joka söi liikaa salaattia ja porkkanoita sekä kuvan teos Parrakas irvistävä Pekka, kaksi prinsessaa ja päärynä. Olemme aika onnekkaita, kun saamme elää kaiken tämän taiteen keskellä ja toivottaa vieraamme tervetulleiksi taidenäyttelyn puitteissa, vai mitä.

***

Today I remembered the blue tack and we set up an art exhibition in our entry. Works such as The Fat Crocodile, All the Elves, Me As a Schoolgirl, and The Northern Lights, among others, were hung on the wall. Unfortunately our entry is so very dark there's no chance of photographing the exhibition with my equipment. But the artwork really brightened the space up!

As I was hanging the works on the wall, the artist kept bringing more and more. Still at the stage of drying are works titled The Rabbit That Ate Too Much Lettuce and Carrots, as well as Bearded Peter Grinning with Two Princesses and a Pear (shown in my photo). We're pretty lucky to live among all this art, and to be able to welcome our guests by walking them through an exhibition, aren't we?

6 January 2013

***







Tämä viikko on ollut

... lumileikkejä, satukirjoja, junaratoja ja kassikaupalla kaappiin kadonneita pikkueläimiä

... pipareita, tonttulakkeja, joululauluja -- eräs on päättänyt ottaa joulusta kaiken irti viimeiseen pisaraan asti

... uusien vesivärien testailua ja kuvistuntimuistojen palauttelua (laventamistako se oli vai...)

... herkuttelua ja suuria patoja, paljon tulevien kiireisten päivien varalle pakastettua ruokaa

... marjalillukkaa ja vaniljamaitoa jälkipalaksi (koska toisinaan yritelmiään ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua niiden oikeilla nimillä)

... keittiösuunnitteluiltoja inspiraatiokuvineen, budjettilaskelmineen, pohjapiirustuksineen ja -- mikä parasta -- valmistuneine suunnitelmineen!

... öistä ääneenkikattelua sängyssä "uni"kirjojen ääressä

... joulukoristeiden poiskeräilyä (mutta enkelit saavat jäädä, koska me kaikki tarvitsemme suojelusenkelin lähelle)

... kukkien virkkausta kevätkalenteriamme varten (ks. kolmas kuva) -- ja uusien, yöllä mystisesti puhjenneiden lankakukkien bongailua kevätkalenteripuustamme aamuisin (ihan kuin joulukalenteri, tyttönen tuumaa!)

Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle!

***

This has been a week of

... playing in the snow, reading storybooks, building railway systems, and some bagfuls of plastic animals disappearing onto the uppermost shelf of the bedroom closet

... gingerbread cookies, elf hats and Christmas carols -- a certain someone decided to really embrace Christmas this year

... drawing, doodling and testing out our new watercolours

... eating a lot of tasty food and cooking with the largest pans in the house in an attempt to make enough food to last the busy working days ahead of us

... having berry puddle and vanilla milk for dessert (because sometimes this stuff just doesn't turn out quite stylish enough to be referred to by the names mentioned in the cookbooks)

... evenings spent designing our kitchen-to-be, and finally coming up with a good, smart plan

... nights spent laughing out loud in bed while reading bedtime books

... putting away everything Christmas-y to make way for spring (except for the angels, they get to stay because we all need our guardian angels close by)

... making crochet flowers for our spring calendar (see third photo) -- and spotting new ones, which have mysteriously appeared during the night, every morning in our own kitchen spring tree (just like an advent calendar, she rejoices!)

Have a wonderful beginning to a fresh new week!

2 January 2013

tänään /// today


On niin helppoa liukua takaisin kotiarkeen. Ja ihanaa. Onnea jäljellä vielä neljä päivää. Tänään:

- olin pantteri
- kävin aamukylvyssä
- rakensin legoilla poneille juna-aseman
- join kuppikaupalla teetä
- virkkasin taivaansinisen kukan
- rakensin lumiukon ja sille kissan
- kuuntelin tyttöjen kikatusta
- annoin tytön juosta lätäköissä
- suunnittelin keittiötä (tuloksetta)
- katsoin dokumentin uponneesta laivasta
- olin Tuhkimo ja yritin suojella hiiriäni kissalta
- söin hilloleipiä pyjama päällä aamuin illoin

Oli aika hyvä päivä.

***

It's so easy to slip back into staying-at-home mode. And so lovely. Four more days of this holiday happiness left. Today I:

- was a panther in a deep jungle
- took a morning bath
- built a railway station for ponies out of duplo blocks
- had many warm, cosy cups of tea
- made a sky blue crochet flower
- built a snowman and a cat for him
- let my daughter run wild in puddles of water
- listened to the girls giggle while playing
- tried to design a kitchen (with no real outcome)
- watched a documentary about a ship that sank
- was Cinderella, tried to protect my mouse from the cat
- had toast with jam in my PJs in the morning and in the evening too

It was a pretty good day.

1 January 2013

joulutarina /// a holiday carol




Heti käteltyäni kaikki kaksikymmentä ja toivotettuani tuhat hyvää joulua hyppäsin autonrattiin, otin kyytiini matkustajan ja surautin kotiin kalasopalle. Äkkiä loput matkatavarat niihin laukkuihin, joita sattui löytymään, ja koko perheen sekä lisämatkustajan sulloutuminen autoon, matkatavaroiden ja lahjakonttien sekaan, vähän ahtaasti mutta joululaulut sentään soi. Saattoi olla, että olin jo hiukan lomatunnelmassa, vaikka tiesinkin että perillä juoksu sen kun jatkuu: kyläpaikasta toiseen, konsertista kirkkoon, keskiöisin sitten kutomaan niitä vielä keskeneräisiä lahjoja -- jaksaa, jaksaa. Suklaan, kahvin, juustojen ja glögin voimalla sinnittelin aattoon, nukuinkin jo pari yötä kuin tukki. Joulupäivänä en enää jaksanut; nousi kuume, yökkäilin, en jaksanut pitää edes vesilasia kädessäni. Menihän se ohi, mutta pisaraakaan laktoosia kehoni ei enää ota vastaan, keittiön kaapin ylähyllyltä avaamattomat konvehtirasiat naureskelevat minulle mutta enpä minä henno hyvää tavaraa poiskaan heittää. Aamukahvinkin vaihdoin teehen, hyvä on.

Uudenvuodenlupaus nro 1: Kuuntele kehoa enemmän. Lepää, pidä huolta, hoida itseäsi. Myönnä, ettei kaikkea tarvitsekaan jaksaa. 

Makasin kyläpaikan sohvalla kolme päivää, en voinut muuta. Minua ruokittiin ja lasta hoidettiin, mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin kun mies vaan mennä viuhotti kuin en olisi kipeänä ollut alkuunkaan. Kyllä minä ymmärrän, että Taloon on saatava lämpö, ja että hommia piisaa, mutta helkutti sentään, kai sitä nyt edes lomalla voisi joskus levätä. Kyllä se Talo siitä valmistuu, vaikkei siitä koko ajan kohkaisikaan. Vaikka tulin kyllä aika hyvälle tuulelle kun olin toettuani omin käsin koputtelemassa putkia ja todistamassa kuinka vanha puukattila nuohottiin lopullisesti 1970-luvun halvan öljyn jäämistä ja tuli alkoi pesässä rätistä niin, että keittiönkin patteri lämpeni. Tuli ihan lämmin sisällekin.

Uudenvuodenlupaus nro 2: Kärsivällisyyttä kaiken sen suhteen, mikä remonttiin liittyy. On hyvä kulkea kohti yhteistä unelmaa sellaisen ihmisen kanssa, joka on valmis tekemään kaikkensa sen toteutumisen eteen.

Myöhään sunnuntai-iltana palattiin reissusta kotiin, ja uudenvuodenaatto kului lapsen kanssa kotona siivoillessa, pyykätessä, järjestellessä ja laatikosta purettuja joululahjoja ihmetellessä. Illalla oltiin rauhassa kotona, herkuteltiin, katsottiin Tuhkimo, katseltiin ikkunasta rannalle päin, puiden taakse, missä raketit paukkuivat. Lapsen nukahdettua odotettiin keskiyötä kahden, luettiin kirjoja ikkunan edessä, kynttilän valossa. Oli jotenkin täyttä ja hyvää ja lämmintä. Tänään mies suoritti onnistuneesti kirurgisia toimenpiteitä kolmelle rikkinäiselle tietokoneelle, hurrasin ensin, sain takaisin kaivatun kuvankäsittelyohjelmani ja paljon muuta, istuin hetken koneen äärellä kun yhtäkkiä vatsassa alkoi kasvaa pala, pala kaikista niistä pitäisi-asioista joita tietokoneessa oli, kaikesta mitä en ehtinyt tehdä sillä välin kun istuin koneella, kaikista niistä illoista jotka nyt kuluisivat kuvia käsitellessä. Silloin suljin koneen, päätin että myöhemmin teen tämän mikä on ollut mielessä, ja sitten unohdan koko höskän taas uudestaan kaapin perälle.

Uudenvuodenlupaus nro 3: Vähemmän aikaa tietokoneella. Enemmän oikeita asioita.

Voi kaikkea sitä, mitä olemme lomalla tehneet kun tietokone on pysynyt kiinni. On ollut antoisia askarteluhetkiä, laulutuokioita, kirjoihin uppoutumista, keskustelua, ja voi sitä kutomisen määrää. Ette arvaa, miten hyvältä se on tuntunut. Ja kaikkia niitä ideoita, varsinkin lapsen, hän on täynnä sitä lapsille tyypillistä ihmettelyä ja luomisintoa, joka meiltä aikuisilta tuntuu jonnekin kadonneen. Minne se meni?

Uudenvuodenlupaus nro 4: Lisää luovuutta arkeen.

Tänä vuonna otan osaa kuva päivässä -haasteeseen ja odotan jo innolla sitä maailman kauneuden näkemisen riemua, jonka tiedän nykyään niin usein kirjahyllyyn pölyttymään jäävän kameran mukana kantamisesta seuraa. En lupaa, että julkaisisin täällä kuvan päivässä, mutta haluan kertoa tärkeitä tarinoita kuvien takana, sen lupaan tehdä. Muitakin päivittäisiä luovuusprojekteja on jo suunnitteilla, yksi erityinen tyttären kanssa, ihana ajatus kumpusi hänen kaipuustaan saada myös kevätkalenteri, ja eiköhän sen voi tavalla tai toisella toteuttaa. Ja ne keskeneräiset kutomukset; en vanno, että saan ne valmiiksi, mutta lupaan kaivaa ne esille ja tarkastella tuorein silmin. Ja lupaan, että neulon uusiakin, iloksi usealle ihmiselle -- mutta ressiä en niistä ota.

Uudenvuodenlupaus nro 5: Ennen kaikkea, ole kiltti. Itselle, ja kaikille lähelläsi.

Hyvää uutta vuotta sinulle!

***

Soon as I had shaken hands with all twenty of them and wished a merry Christmas a thousand times, I ran to my car, picked up a passenger and speeded back home for some fish soup and unfinished packing. Soon as everything was packed, we got into the car, packed with suitcases, bags and Christmas presents, there was barely enough room for all of us and it, but Christmas carols were playing on the radio and we were slowly shifting into a holiday mood. I knew, though, that there was much to be done before we'd be ready for Christmas; places to visit, concerts to go to, church to attend, and oh the amount of last minute midnight knitting I had before me! I can do this, I told myself, I can do it, I can do it. With the power of coffee, chocolate, cheese and mulled wine I did it, everything was done by Christmas Eve. Come Christmas day, I was down with a fever, throwing up uncontrollably and too weak to lift a glass of water to my lips. It passed, but my body stopped tolerating lactose, even tiny doses of it, so the unopened boxes of chocolate keep mocking me from the upper shelf of our kitchen cupboard. No coffee for me anymore, either; thinking back, the excessive amounts of it drunk throughout the past autumn make me nauseous.

Resolution No. 1: Listen to your body more. Rest more, take care of yourself more. Admit to yourself you can't do all of it.

For three days I lay on the sofa of my mother-in-law's house, that was all that I could do. I was taken care of, my daughter was taken care of, but O just kept running around like mad, doing all kinds of renovation errands, driving me crazy. What was he thinking! I was ill, we were on holiday, he should have just calmed down and stayed in to take care of us. Or so I thought. But my heart started warming up to his enthusiasm and efforts when, having gotten better, I was there to witness the moment when the old wood-burning oven in the basement of our House, cleaned of all the remaining residue of the cheap 1970s oil that once filled it, finally contained within it a nice, warm fire that crackled in a friendly way and created enough heat to warm up the old heaters in the kitchen upstairs. Oh joy!

Resolution No. 2: Have patience with all things renovation. Remember how wonderful it is to have someone so enthusiastic, so capable, so passionate, with you on this journey towards the dream you share with him.

Having returned home late at Sunday night, I spent most of the early part of my New Year's Eve cleaning and organizing our home, unpacking, doing loads of laundry, and admiring the Christmas presents finally unpacked from the box they were stuffed in with my daughter. The Eve we spent quietly at home, the three of us, eating yummy food, watching Cinderella, ooooh-ing the fireworks that we could spot from our living room window which gives out towards the sea (though sadly, we can't see the sea from the trees). After she fell asleep, we welcomed the New Year by sitting by the window in candle light, reading books, having a conversation. All was well and we were happy. Today, O took apart three broken computers and successfully fixed them, but after the initial happiness at the face of getting back all my stuff (old poetry! photographs! photoshop!) I felt a strange lump in my stomach. See, having spent almost the entire holiday thus far without the presence of a computer humming and calling me to come, I had really managed to do some pretty fun stuff: playing with my daughter, crafting with her, reading books, having good conversations, bursting into a spontaneous song or two, and --- you wouldn't believe the amount of knitting I've done! So the lump was there to remind of those good moments, and of earlier evenings spent in front of the screen, scrolling away, pinning, what have you. I shut the computer down, and promised myself I would handle this thing I had on mind later on, when she was asleep. I enjoyed the rest of the evening. We -- the three of us together -- built a huge railway system that covered our entire living room floor.

Resolution No. 3: Spend less time online. Do more things in real life.

And oh the stuff we've done during this holiday, while the computers have been switched off! How full our days have been, filled with laughter and a shared sense of being close to one another. The ideas that just seem to swarm off out of our heads -- my daughter's mainly, she's filled with that sense of wonder and love of creation that only children seem to possess. Where has it gone, that joy of discovery?

Resolution No. 4: Be more creative every day.

I've already decided to take part in a photo a day challenge, and I'm looking forward to all this beauty that I will be recognizing around me once I start carrying my (lately neglected) camera around again on a daily basis. Now I won't promise you to post a photo a day, but I will promise you to share some of the stories behind them, especially meaningful ones. There are also some crafting projects in the making, the most fascinating one being based on my daughter's wish to have a spring calendar, much like the advent one she had. In one form or another, I said to her, that's doable, and I already have an idea in my mind... And all the unfinished knitting; I'll take no oath to finish them this year, but I will look at them from a fresh perspective and try to bring some joy around me with them and all the new ones I'm already itching to get started on -- should I feel like it.

Resolution No. 5: Above all, be kind. To yourself, and to those around you.

Happy New Year to you!