5 February 2013

oma maailma




Ollaan oltu pari päivää flunssaisina kotona. Leikitty, pelattu, kuunneltu musiikkia, leivottu, siivottu, luettu. Olen jäänyt koukkuun Marie Sherlockin kirjaan Living Simply with Children, se tuo pintaan tunteita ja ajatuksia, jotka ovat olleet jossain tuolla, hautautuneena, ajattelemattomina. Ajatuksia sosiaalistumisesta, paineesta kuulua joukkoon, siitä millaista on olla erilainen vanhempi -- jollaiseksi en kyllä itseäni yleensä miellä, kunnes... Tämä on kuva-sanareportaasi tästä päivästä, tarinoista, joita haluan kertoa.

1. kuva ja tarina: Peli-ilta.
Joulukuussa lapsen hoitopaikka, ihana Montessoripedagogiikkaan nojaava pieni päiväkoti, järjesti vanhempien ja lasten yhteisen peli-illan, jonne sai tuoda mukana omia pelejään, jossa vanhemmilla ja lapsilla oli mahdollista tavata toisiaan "arjen ulkopuolella". Menimme lapsen kanssa kahdestaan, miehellä oli pitkä päivä töissä, jännitti, mutta meidät otettiin mukavasti mukaan toisten perheiden peleihin, meidät "uudet". Yllätyksekseni huomasin että kaikki lapsen hoitokaverit osasivat pelata pitkäkestoisia, monimutkaisia lautapelejä; sitten tajusin ettei oma tyttäreni kiinnostunut niistä lainkaan.

Voi kauhistus. Oliko lapsi aivan liian lyhytjännitteinen ja keskittymiskyvytön? Miten en ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, että kolmivuotias voisi jo aivan hyvin pelailla lautapelejä? Meillä ei ollut niitä kotona yhtään, miten hän siis olisi voinut niitä oppia pelaamaan ja innostumaan niistä? Meillä kyllä pelataan innokkaasti palapelejä, muistipelejä, eläindominoa ja kaatuvan tornin rakentelua puupalikoista, mutta olin selvästi epäonnistunut vanhempana, kun en ollut tajunnut opettaa kolmivuotiastani heittämään noppaa ja etenemään pelilaudalla. Kaikki muut osasivat!

Niinpä joulupaketista paljastui lautapeli, jonka olimme huolellisti valinneet lelukaupan laajasta valikoimasta. Ei brändejä, ei toisten syömistä voiton vuoksi, peli jossa on jotain lasta kiinnostavaa; toisin sanoen dinosauruspeli, jossa pelastetaan munia tulivuoren purkauksen alta pelilautaa pitkin liikkuen. Pelin nähdessään lapsi innostui, ja koin alustavaa onnistumisen iloa, mutta liian varhain. Peliä ei ole kertaakaan onnistuttu pelaamaan loppuun, sillä oikeasti, kuka nyt jaksaa kierros kierrokselta pyörittää noppaa ja kulkea mekaanisesti pelilautaa edestakaisin vain sen vuoksi, että voittaisi kaikki muut pelaajat. Alan itsekin haukotella jo ensimmäisen kierroksen aikana.

Ne oranssit munat, sen sijaan. Voi mitä pelejä niiden kanssa onkaan pelattu. Itsekeksittyjä, muista peleistä sovellettuja, sellaisia, joissa saa toimia. Munia voi koettaa vierittää mahdollisimman lähelle jotakin sovittua kohdetta; niitä voi pompauttaa lapsen leikkejä varten virkattuun "kulhoon" niin kuin sammakkopelin sammakkoja. Niillä voi tehdä mitä vain. Lisäksi ne sopivat varsin mainiosti siivekkään hanhen haudottavaksi silloin kun on hanhipäivä. Munat kunniaan!

2. kuva ja tarina: Hanhipäivä
Televisio. Mietin sitä usein, olen miettinyt siitä asti kun noin vuosi sitten ostimme sellaisen (niin pienen, että se kävi hiukan miehen miehisyydentunnon päälle). Tarvitaanko sitä, pitäisikö se sittenkin hävittää? Pitäisikö sen katsomista rajoittaa enemmän -- lapsi kun saattaa katsoa sitä joinakin päivinä, eritoten viikonloppuisin, enemmän kuin tunnin. Hänen ollessaan pieni olin niin varma mielipiteestäni mitä tähän asiaan tulee, mutta varsinkin työarkeni alettua ote on päässyt hiukan lipsumaan.

Toisaalta en ole aivan varma, onko tv:stä haittaakaan, jos vetää rajat jonnekin. Meillä ainoa kanava, jolta lastenohjelmia saa katsoa, on Kakkonen. Ohjelmavalikoima on melko rajoitettu -- muistan edelleen elävästi lapsen serkun epäuskoisen ilmeen, kun sanoin ettei tytär yleensä saa katsoa Mikki Hiiren kerhotaloa. Toisaalta varsinkin mies on taipuvainen toisinaan hankkimaan juuri niitä disney-filmejä jotka minä haluaisin julistaa pannaan, mutta lyhyen kiinnostusvaiheen lapsen innostus niihin on lopahtanut kuin seinään. Kun arkemme on muuttunut hektisemmäksi, lapsi on alkanut toivoa omin sanoin rauhallisia lastenohjelmia. Tällä hetkellä suursuosikki on Peukaloinen, jota lapsi katsoo mieluummin kuin Pikkukakkosta.

Ja siitä päivästä lähtien, kun taloomme muutama viikko sitten hankittiin hänen toiveestaan Peukaloinen-dvd, meillä on vietetty hanhipäiviä. Hän on Martti, maatilalta karannut hanhi, joka liihottaa pitkin kotia ja jopa lääkärin vastaanottoa, jonne siivet piti saada mukaan. Niin, hanhena olemiseen tosiaan tarvitaan joitakin vermeitä, jotta leikki tuntuisi todemmalta: mäkkänen sidotaan selän taakse siiviksi, vanha housunnyöri karanneen hanhen naruksi, Peukaloisiksi kelpaavat punainen pahvitonttu tai karuhko lankainen ja tietysti tarvitaan myös hamsteri -- sarjan hamsterin värinen pieni kivi.

Yhtenä aamuna viime viikolla lähdimme hillittömän märyn kanssa päiväkotiin -- ensimmäistä kertaa itkien. Syy tähän oli se, etten antanut lapsen ottaa päivän leluksi mukaan tuota kaulaan ripustettavaa housunnyöriä. Mutta minä haluan leikkiä hanhea, pieni nyyhkyttäjä soperteli kyyneltensä lomasta. Koetin vakuuttaa että päiväkodissa voisi vallan mainiosti leikkiä hanhea ilman naruakin, ja että ehkä hoitajat keksisivät jotain sopivaa tilalle. Ei, se ei käy. Entä jos siellä ei ole narua ja kukaan ei arvaa mikä minä olen?

Iltapäivällä kotiin lähti pettynyt hanhi. Leikki oli kyllä jatkunut hoidossakin, mutta yksin, sillä kukaan muu lapsista ei ollut tuntenut Marttia. Narusta se ei jäänyt kiinni, Peukaloinen vain ei sattunut olemaan tuttu kenellekään. Mutta kotona hanhipäivät jatkuvat. Samalla haaveillaan omasta kotihanhesta, äiti, voidaanhan saada sitten semmoinen kun muutetaan omaan kotiin? Voidaanko me tehdä siitä kodista maatila? Hanhi liihottaa, tekee pesän sohvalle tai vanhempien sänkyyn, vie Peukaloiset syömään "siemeniä ja marjoja", joita pikkukivet esittävät. On ihan omassa maailmassaan, jossa kaikki on hyvin. 

3. kuva ja tarina: Rannat
Jos jotain jään tästä kaupungista kaipaamaan sitten kun -- joskus -- muutamme täältä pois, niin rantoja. Lämpö kulkee lävitse kun ajattelen kesäaamuja ja -iltoja, syysiltapäiviä ja -myrskyjä niillä monista kaupungin rannoista, joista on tullut osa minua, osa meitä. En tiedä mikä rannoissa on, mikä meressä, mutta lapselle rannat ovat paikkoja, joista etsitään aarteita. Ja koska simpukat ovat täällä aika harvassa, arvaatte varmaan mitä ne hienoimmat aarteet ovat.

Lapsi on kyllä rakastanut kiviä aina, ja niitä onneksi löytyy mistä tahansa maailmassa, minne menemme. Ja on niitä meillä kotonakin, lapsen kaapissa pussillinen leikkejä varten (ne ovat mainiota leikkiruokaa, rakennustarviketta, maailmojenluomisvärkkiä, ja voipa niillä leikkiä kiviperheitä päiväkoteineen, kouluineen ja töihin lähtevine isineen), tarvittaessa niistä saa vaikka suun ja napit lumiukollekin. Kiviä ei koskaan voi olla liikaa, niin että kun eilen siivotessa löysin kaapinperältä purkillisen kiviä, pesin niistä siivilässä mullat ja hiekat pois ja jätin kuivumaan. Tänä aamuna niiden rakastaja ne löysi, ja vietti tunnin jos toisenkin niiden parissa. Tässä on munia, tässä on marjoja ja siemeniä, täällä ovat kalliot joilla hanhet pesivät. Ylistetyt olkoot kivet!

Ruokapöydän toinen reuna peittyi tyylikkäästi järjesteltyihin kivileikkeihin, toisella reunalla syötiin. Minkähänlaista rannalla olisi nyt, lapsi mietti talvikeittoa syödessään. Niin, minkähänlaista rannalla on talvella, sanoin, koetin kannustaa ajattelemaan. Minä kyllä luulen, että rannalla on nyt jo kevät, hän vastasi.

4. kuva ja tarina: Piilot
Kevät kotona: vihreät verhot ikkunoissa ja liinat pöydillä, viikonloppuna laitettu, hailakan keltaiset neilikat maljakossa ja viinirypäleet pöydällä. Tuli kuin toinen koti, kun laittoi vähän kevätväriä, on kuin luola olisi muuttunut sammalkätköksi jonne aurinko varovasti pilkottaa. 

Viinirypälekätköstä puolestaan pilkottaa piilonappi. Sitä tarvitaan, kun leikitään piilosta: nappi on sillä, joka menee piiloon, ja kun laskija löytää nappi-ihmisen, piilonappi vaihtaa omistajaa. Napin tehtävä on siis olla merkki vuoronvaihdosta, siitä että lapsestani on tullut leikkijä, ei leikitettävä; ei pelkästään piiloutuja vaan myös etsijä. Rakastan sitä, että meillä on ikioma piilonappi, jollaisesta en ollut koskaan ennen kuullutkaan.

Joskus mietin, miten omat sääntönsä keksivä tyttäreni sopeutuu toisten lasten leikkeihin. Onhan leikeissä vielä sijaa mielikuvitukselle, uuden keksimiselle, onhan? Mutta päiväkotilaisen tekemisissä ja puheissa huomaa jo tämän ensimmäisen puolen vuoden päiväkotiarjen jälkeen opittuja asioita: Lempiväri on yhtäkkiä pinkki, ja vaatteiden pitäisi olla juuri sitä väriä. On poikien leikkejä ja poikien värejä, muoviponit ottavat yhtäkkiä tilaa ennen niin rakkailta viidakon pikkueläimiltä. Yhtenä päivänä puheissa on vain Pinky Pie, joka on kuulemma kahdella jalalla seisova ihana poni. Kuitenkin, vielä: kun hänet vie matto-ostoksille, antaa hänen valita itse mattonsa, niin yhtäkkiä leikkihuoneen lattian on vallannut autoratamatto, jolla ajellaan traktoreilla persikanvärisen nukkekodin vieressä -- juuri niin kuin sen minusta pitäisi ollakin.

Jossakin sisälläni ajattelen, että kaikista mieluiten, jos se vain olisi mahdollista, jäisin hänen kanssaan kotiin, pitäisin hänet täällä piilossa sosiaalistumiselta, haaveilisin hänen kanssaan maatilasta ja kotihanhesta ja antaisin kasvaa juuri sellaiseksi kuin sattuu kasvamaan. Valita itse häntä kiinnostavat asiat, lempivärit, pelit ja leikit. Mutta juuri nyt se ei ole mahdollista, on pakko tehdä rahaa jotta unelmamme voisi käydä toteen. On pakko leikkiä hetki maassa maan tavoilla.

Ja mietin tätäkin: Ottaisinko häneltä silloin pois jotain ollennaista lapsuudesta? Olisiko minulla oikeutta siihen? En pidä meitä mitenkään erityisinä tai erikoisina, minusta meidän kasvatuslinjamme on ihan keskivertoa, mutta on hetkiä joina tajuan: Lapselleni "pirtelö" on jotain, missä on jogurttia, hunajaa, marjoja ja tyrnirouhetta tai kuivattua nokkosta -- ei jotain, mitä ostetaan McDonaldsilta. Hänen lempiruokaansa ei ole pizza tai makaronilaatikko tai purilainen, lihaa hän saa hädin tuskin alas, mutta hedelmäsosekeitto -- todellisuudessa talvikeittomme, joka tehdään juureksista, minkä hän hyvin tietää sillä auttaa usein sen tekemisessä --, se se vasta on poikaa. (Oho, syöpäs teidän lapsi terveellisesti, totesi työkaveri.) Hänelle satunnainen mainospätkä tv:ssä on "vain mainos". Pinky Pie unohtuu muutamassa päivässä; hän on edelleen se tyttö, joka tahtoo ottaa päiväkotilelukseen housunnyörin.

Niin houkuttelevalta ajatukselta kuin kotiin pahaa maailmaa karkuun piiloutuminen tuntuukin, ajattelen jotenkin näin: On opittava elämään tässä maailmassa omilla ehdoillaan. On ymmärrettävä, että ympäröivän  todellisuuden arvot voivat olla toiset kuin omamme. On hyväksyttävä erilaisuus niin itsessään kuin ympärillään, on katsottava kaikkea ja kaikkia armeliaasti, annettava elämässä tilaa uuden keksimiselle ja omien sääntöjen mukaan elämiselle.

Ja ehkä sitten, kun meillä joskus on se "maatila", olkoonkin lähinnä pieni peltotilkku ja puutarha, me saamme lapsen kanssa piiloutua koulupäivän jälkeen omaan maailmaamme keräämään kiviä, ruokkimaan kanoja ja katsomaan, minne se kotihanhi on taas karannut. Siitä ajatuksesta, sen vihreydestä, saan suunnattoman määrän voimaa tähänkin päivään.






28 comments:

Ilona said...

Vau.

Olet niin viisas.

piilomaja said...

Kiitos pitkästä ja mielenkiintoisesta tekstistä joka herätti paljon muistoja ja ajatuksia. En osaa juuri nyt ehkä kovin jäsennellysti sanoa mitään, olen väsynyt, mutta kovasti haluan sanoa jotakin. Ihan siis sekopäisessä järjestyksessä mieleen tulevia asioita:

Sosiaalistuminen - mieluiten hyvin varhainen - on ranskalaisen yhteiskunnan yksi ihanne kun lapsista puhutaan. Noin keskimäärin pidetään hyvin tärkeänä että kaikki lapset menisivät maternelle -kouluun vaikkei se ole pakollinen. Se alkaa yleensä kun lapsi on 2,5 - 3 -vuotias. Oppivelvollisuus alkaa kuusivuotiaana. No, okei, pidetään mielessä että vaikka puhutaan koulusta niin voitaisiin yhtä hyvin puhua päivähoitopaikasta.

Sain lapseni Ranskassa, puolisoni on ranskalainen ja myönnän että koin valtavaa vastarannankiiskeyttä kun vain ajattelinkin että meidänkin lasten pitäisi mennä sosiaalistumaan - vaikka minä olin kotona.

Mutta: heti helpotti kun huomasin että a) mieheni ei painosta lapsia maternelleen b) miehen puolen suku ei liioin ja varsinkin c) kun tajusin että lapset tykkäsivät olla maternellessa (siinä vaiheessa asuimme Hollannissa ja he kävivät ranskalaista koulua siellä kuten täällä Belgiassakin).

Tuli mieleen myös: minun vanhempani on aina ollut ja on edelleen lapsi/nuori, josta moni sanoisi tai ainakin ajattelee "erilainen". Hirveän monesta syystä. Hän tekee lähes kaiken toisin kuin muut. On kärsinyt sen takia varmasti paljon myös. On asioita joita ei voi/osaa tehdä kuten muut, on asioita joiden suhteen HALUAA olla erilainen, ihan ehdottomasti. Usein ihailen häntä: ainakin joissakin asioissa hän paskat välittää mitä muut ajattelevat.

Hän leikki lapsena metrolipuilla ja narunpätkillä. Oli lelujakin, joitakin ihan hinkusi, muttei hän niillä koskaan leikkinyt "oikein". Onhan sitä ihmetelty, siis muuut kuin me.

Sitten meillä on tämä meidän nuorempi, nyt 11 -vuotias Kiina-fan, keksijä ja kokeilija, taivaanrannanmaalari ja heinäsirkka. Toisin kuin isoveli hän usein toivoisi ystäviä, muttei tahdo saada. Tai sellaisia kavereita ehkä, mutta häntä pidetään usein pilkkana ja käytetäÄn hyväksi. Hän on naivi ja lapsellinen (totta kai on, ajattelen, hän ON lapsi!). Joskus tunnen valtavaa surua tämän takia, sitten taas olen ylpeä siitä miten hän aina vaan jaksaa olla positiivinen, nousee taas ja yrittää.

Tuli mieleen tämäkin: mun mies on tavattoman epäsosiaalinen. Tai onko se oikea sana? Ujo ainakin. Ei pidä tilanteista joissa on paljon uusia ihmisiä, ei ole tyrkkynä esittelemässä itseään. Hänellä ei ole ainuttakaan ystävää. On itse sanonut ettei kaipaa. On olllut jotain opiskelukavereita tms. Mutta ovat kaikki jääneet. Hän arvelee itse että tämä johtuu lapsuudesta: muuttivat monta kertaa, eri maahankin, olivat Afrikassa ja muualla, ei oikein tullut kiintopisteitä. Oma suuri perhe riitti.
Minä ihastuin mm. juuri tähän hänessä. En osaa oikein kuvailla miksi. Sitä vaan ettei se "epäsosiaalisuus" ole ollenkaan huono juttu, ainakaan aina tai joka mielessä.

Muistan että minua pidettiin lapsena aika usein valehtelijana koska kerroin tarinoita ja elin niitä. Minä OLIN joku toinen. Olin mm. pitkään "Jukka", olen myös ollut lapsi jolla oli "kädessä kehityysvamma" - siis ei ollut oikeasti mutta minä esitin sellaista, pitkään ja minä tarkkailin miten toiset suhtautuivat sellaiseen lapseen. Eivät aina kivasti.

Joskus mietin: onko epäsosiaalinen = erakko. Ei taida olla. Tai ihminen voi olla "sosiaalinen" mutta silti yksinäinen. Tai voi ihan hyvin "selviytyä sosiaalisista tilanteista", olla ihan suorastaan kala vedessä...mutta vihata joka hetkeä ilman että kukaan arvaa!

Kiitos kun sain "keskustella" tästä. JAtkankin jos tulee mieleen jotain. Sinun blogissasi saa ajatella. Arvostan sitä.

Anna said...

Tämä oli taas parhautta. Kiitos taas kerran.

Olen miettinyt itsekin viime aikoina samoja asioita, hieman erikantilta vain kun ollaan täällä kotona kaiket päivät. Itse en ole kovinkaan sosiaalinen ja jonkinverran kärsinyt siitä. Mies on samanmoinen tai vielä pahempi. Ajattelin aina, että omat lapseni opetan sosiaalisiksi. Tai oikeammin, että näytän mallia ja suon heille tilaisuuden kasvaa sosiaalisiksi. Tyttönen kuitenkin on osoittautunut varsin epäsosiaaliseksi. Suorastaan kammoaa muita ihmisiä. Olenkin kallistumassa siihen, että kyse on sisäsyntyisestä ominaisuudesta. Toki kasvatuksella voi siihen jonkin verran vaikuttaa, mutta kahden melko epäsosiaalisen vanhemman lapsesta tuskin kasvaa erittäin sosiaalista, vaikka kuinka tarjoaisi mahdollisuuksia olla ihmisten joukossa.

Telkkarin katseluakin olen miettinyt. Etenkin nyt vauvan synnyttyä olen lipsunut rajoituksissani. Toki tiukasti pidän kiinni samoista periaatteista, kuin sinulla, niiden laadun suhteen. Pieni telkkari narkomaanimme katsoisi telkkaria kuitenkin vaikka koko päivän, jos antaisi. Ja välillä annankin ihan liikaa. Tuossa se nytkin katsoo kirjastosta lainattua DVD:tä Se pikkuinen Lotta. Tuskin siitä kamalasti haittaa on kun, tehdään kuitenkin koko muu päivä kaikkea muuta.

Sitten vielä tuosta pinkistä ja tyttöjutuista. Kyllä ne tuntuvat tulevan pintaan ilman päiväkotiakin. Prinsessat, keijut, vaaleanpunainen, pinkki, kimallus jne. meilläkin on ihania ja söpöjä. Mutta onneksi myös siinä rinnalla autot, junat ja muut ns. poikien jutut.

Mirva said...

Kun luin tämän kommentin, ajattelin ensin että tämän on pakko olla sarkasmia. En ole kovin erityisen viisas. Ajattelen vain joskus (toisinaan jopa ääneen asti). :)

unisukka said...

Tämä teksti oli jotenkin niin kaunis, että sain kyyneleet silmiini. Sellaiset toisaalta liikuttuneet, kadehtivat ja ihailevat. Olet kyllä ihana äiti ja teillä on ihana lapsi!

Magia said...

Olipa ihana ja ajatuksia herättävä kirjoitus.

Itse olen joutunut luopumaan niin monista periaatteista. Tai joutunut ja joutunut, jotenkin se on tapahtunut ihan huomaamatta. Kyllä sitä välillä miettii, että onkohan järkevää, että nuo tytöt katsoo Barbie-elokuvia, fanittavat niitä. Mutta toisaalta niistä ovat saaneet innon tanssia (isompi kyllä on tykännyt aina tanssia). Nyt tnssikoulussa isommasta oikein näkee, miten nauttii tanssimisesta ja siitä, että joku oikeasti opettaa hänelle tanssia. Muuten kyllä meilläkin katsotaan vain Kakkosta. Leffapäivät on sitten erikseen ja kyllä katsotaan Disneyn leffojakin, muistan itse niistä lapsena pitäneeni (Leijonakuningas on ikisuosikki). Monesti kyllä miettii, että onko ne vähän liian jänniä tuolle neljävuotiaalle.

Riikka said...

Mulle tuli mieleen tästä kirjoituksesta se, että on hyvä pitää mielessä että lapset itse ovat hyvin viisaita, he itsekin osaavat valita oman tiensä, me voimme vain vähän ohjailla ja tukea sillä tiellä minkä valitsevat. Enkä välttämättä nyt tässä ohjeista sinua Mirva, vaan lähinnä huomiona itselleni. Ja että ei yksi asia sulje toista pois. Meidän 3-vuotias esimerkiksi on ihan hurahtanut Lego Ninjago -juttuihin, eli siis leikkii ninjaa jatkuvasti. Minä en siitä niin kovin onnellinen ole mutta toisaalta ei sen tarvitse sulkea jotain muuta pois, esimerkiksi sitä että yhtenä päivänä 3-vuotias poikamme hoivaa ainoastaan pientä nukkevauvaa, kanniskelee sitä ympäriinsä ja laulaa kehtolauluja (tiedän että tästäkin jotkut vanhemmat olisivat kauhuissaan kun poika ei leiki pelkkiä oikeita "poikien" leikkejä). Ja sitten taas seuraavana päivänä hän on täysin eläytynyt ninjaksi (pukuun muuten kuuluu myös narunpätkä joka pujotetaan vyötärölle asevyöksi).

Ja sitten vielä: ihan oikeastiko kaikki muutkin siellä päiväkotiryhmässä oli vasta 3-vuotiaita ja kykenivät pelaamaan pitkäkestoisesti lautapelejä?? Kyllä se minusta on aika saavutus tuon ikäiseltä. Meidän perheessä harrastetaan tosi paljon lautapelejä, mikäli oikein muistan esikoinen pelasi jo kovaa vauhtia monimutkaisiakin lautapelejä 3-vuotiaana, mikä silloin oli aika poikkeuksellista kun vertasi samanikäisiin kavereihin. Sitten taas tämä vauhdikkaampi 3-vuotias kuopuksemme ei jaksa keskittyä kokonaisen pelin ajan. Hetken verran jaksaa mutta sitten siirtyy muihin touhuihin. Palapelejä sen sijaan tekisi vaikka tuntitolkulla. Suosittelen muuten Kanin loikka -lautapeliä yhdeksi ekaksi pelihankinnaksi! Sitä on meillä pelattu paljon ja on suosittu myös isompien lasten keskuudessa.

Ja periaatteista olen minäkin luopunut, ja se luopumisen määrä kasvaa vaan mitä isommiksi lapset kasvaa. Kun niitä ei oikeasti voi sulkea mihinkään pieneen kuplaan ympäröivältä maailmalta.

Riikka said...

Ja sekin vielä että meidänkin poikien mielestä pirtelö tarkoittaa hedelmistä ja marjoista tehtyä juomaa. He oikein hämmästyivät kerran kun joku kysyi että laittoiko äiti siihen jätskiä? T vaan vastasi että ei siihen jätskiä kuulu laittaa:) Mutta kyllä ne myös mäkkärin hampurilaisia tykkää syödä. Eikä nämäkään asiat mun mielestä välttämättä sulje toisiaan pois.

Mirva said...

Meilläkin tämä "erilainen" lapsi viihtyy päiväkodissa mainiosti, toivon vain että pysyy jatkossakin erilaisena ja omanlaisenaan, että löytää jostain rohkeutta siihen, niin kuin sinun pojat ovat löytäneet!

Minä olen juurikin sellainen ihminen, joka selviytyy kyllä mainiosti sosiaalisista tilanteista, mutten ole erityisen sosiaalinen sikäli, etten oikeastaan ihan hirveästi kaipaa muiden ihmisten seuraa. Siis on toki kiva nähdä välillä ystäviä ja käydä ulkona, mutta eniten tykkään olla oman perheen kanssa kotona. Lapsena minulla oli muutama hyvä kaveri, mutta muistan myös olleeni välillä, varsinkin koulussa, aika yksinäinen juurikin siitä syystä että elin vähän omissa (satu)maailmoissani. Jälkeen päin vasta olen tajunnut, että meillä kotona oli aika samanlainen kasvatusfilosofia kuin minullakin nyt -- silloin luulin, etten saanut läjäpäin tavaraa siksi, että äiti oli tylsä tai että meillä ei ollut rahaa. Muistan kokeneeni tämän "erilaisuuden" välillä aika ahdistavana, ehkä siksi ettei sitä osannut toisille mitenkään selittää tai kertoa miksi näin oli. (Siksi koetan muistaa omalle lapselle selittää: emme voi ostaa kasapäin muovileluja, koska haluamme suojella maapalloa ja luontoa. Jne, sanoilla, jotka lapsen voi kuvitella ymmärtävän jollakin tasolla.)

Apua, ajatus katkesi. Se liittyi jotenkin erakkouteen/sosiaalisuuteen, mutta ehkä muistan sen myöhemmin. Jatketaan keskustelua!

Mirva said...

Haa, tässähän se Katin kommenttiin vastatessa kadonnut ajatus tulikin mieleen. Meillä siis on lapsen kanssa niin, ettei hän missään nimessä ole epäsosiaalinen, vaan päin vastoin rakastaa päiväkotia siksi, että siellä on kavereita, ja ylipäätään kaipaisi seuraa enemmän kuin meillä on sitä tarjota (tällä jatkuvalla muuttamisella on tämä miinuspuolensa). En pidä omissa maailmoissaan elelyä ja epäsosiaalisuutta kyllä lainkaan huonona puolena, kun itsekin vastaan sitä "määrettä", mutta ehkä juuri lapsen sosiaalisuuden takia tämä erilaisuuden kokeminen ja erilaisten arvojen kanssa eläminen, sen vaikeus, on ajatuksena niin pinnalla. Pelkään, että halutessaan niin kovasti kuulua joukkoon lapsi kasvaa "ulos itsestään", toisenlaiseksi. Unohtaa sen, mikä hänelle on tärkeää, mistä hän pitää. Tämä varsinkin, kun muut päiväkodissa ovat häntä vanhempia, ja heistähän tietysti otetaan mallia.

Mitä tv:seen tulee, olen ajatellut viime aikoina, että katsokoon. Meillä katsotaan juurikin sellaisia "satumaisia" ohjelmia, ei räiskintää, välähtelyä ja kovin pelottavia juttuja. Mutta yhdestä pidän huolen: Me aikuiset emme jää tuijottamaan iltaisin tv:tä silloin, kun voisimme yhtä hyvin olla lapsen kanssa. Toisin sanoen meillä katsotaan tällä hetkellä tv:tä iltaisin, kun Aino on mennyt nukkumaan. Sitä olen tosin miettinyt, että silloin kun meillä ei ollut tv:tä, me aikuiset tuijotimme vähemmän ruutua ja katsoimme laadukkaampia juttuja, lähinnä dokkareita...

Mirva said...

Voi kiitos kauniista kommentista! Tosin voin vakuuttaa, ettei meidän perhe-elämässä mitään kadehtimista ole tai naapuria ihmeellisempää tapahdu! :)

Mirva said...

Kyllähän sitä taipuisammaksi periaatteidensa kanssa muuttuu, sitten kun kyseessä ovat ne omat lapset... Meilläkin katsotaan kyllä Disneyn klassikkoja, kummin joulupaketista paljastui tänä vuonna Tuhkimo, joka katsottiin joulun jälkeen useampaan kertaan. (Minusta hienoa oli, että kummi varmisti minulta etukäteen, voihan sen antaa!) Ehkä enemmänkin tämän brändäyksen kanssa on tärkeämpää (ainakin minulle) se, että pitää leffan tai ohjelman katsomisen jälkeen oman linjansa: Kyllä, kaupassa on Barbeja, mutta me emme tarvitse niitä läjäpäin. Kyllä, tuossa paidassa on Hello Kitty, mutta eikös valmistajan pitäisi mieluummin maksaa sinulle siitä, että mainostat, kuin sinun maksaa mainospaidasta? Jne., tajusit varmaan kyllä. Ihanaa, että teillä Barbeista tuli innostus tanssiin eikä meikkaamiseen! :)

Mirva said...

Juuri sitä minä tällä (niin ikään osin itselleni) halusinkin sanoa: Lapset ovat viisaita. Lapset pystyvät ohjaamaan itseään, ja olennaista minusta onkin kotona kannustaa lasta miettimään sitä, mitkä meille ovat tärkeitä arvoja. Kotoahan se malli oikeasta ja väärästä kuitenkin opitaan.

Mitä näihin lelu- ja leffa-asioihin tulee, en suinkaan ajattele, että näihin on yksi "oikea" tapa suhtautua, enkä mustavalkoisesti että tämä on oikea lelu ja tämä väärä. Tai että toinen sulkisi toista pois. Se, mitä en halua, on että lapsi oppii että on "vain" poikien värejä ja leluja tai "vain" tyttöjen värejä ja leluja.

Eilen katseltiin kesävaatteita yhdessä netistä tälle kasvavalle neidille, joka rakastui pantteri- ja tiikeripaitoihin, mutta kyseli sitten pettyneenä eikö niitä ole tytöille. Kun sanoin, että kyllä näitä voivat käyttää pojat ja tytöt, niin hän kyseli, että miksi ne sitten ovat poikien värisiä. Seurasi pitkä keskustelu, jonka aikana muistelin paria viime keväänä poikainosastolta ostettua, tytön itse valitsemaa vaatetta, sitä että silloin ei vielä ollut poikien värejä ollenkaan. Kyllä nytkin taidetaan pantteripaita laittaa tilaukseen.

Lautapeleistä ja iästä: Aino on päiväkodissaan nuorin. Tarkoituksena oli lähinnä kuvata sitä absurdia "samanlaisuuden tärkeyden" ajatusta, joka itsellekin äitinä välillä iskee, kun huomaa että oma lapsi poikkeaa muista jotenkin. Olen hylännyt ajatuksen muista lautapeleistä kuin Lotosta, ne eivät kerta kaikkiaan kiinnosta vielä Ainoa ollenkaan.

Mirva said...

Hauskaa, että pirtelökuvitelmat ovat täällä ja siellä samanlaisia! Ehkä siksi en pidäkään meitä mitenkään "erikoisina" juuri missään suhteessa, että on tämä oma "yhteisö" täällä netissä, jossa tulee seurattua aika samankaltaisesti ajattelevien ihmisten elämää.

Enkä toki tarkoittanut sanoa, että terveellisen pirtelön juominen sulkisi elämästä automaattisesti pois mäkkärin hampurilaiset. Meidän lapsi vaan ei välitä sellaisista. Kerran käytiin mäkkärissä syömässä, ja hän kiltisti maistoi vähän kaikkea, mutta sitten lopulta joi vain maitonsa. Hesessä saa alas vähän enemmänkin, nimittäin kanafileiden kanat (kuori pitää ottaa pois). Hampurilainen ei mene sielläkään.

Anna said...

Mä uskon ja toivon, että erilaisetkin lapset jaksavat (voiko sitä oikeasti sanoa jaksamiseksi?) olla omia itsejään, jos heillä on tarpeeksi hyvä itsetunto ja toisaalta tuntevat saavansa vanhemmiltansa arvostusta ja rakkautta. Ei ehkä ihan aina ryhmäpaine on kuitenkin kova, mutta suurimman osan elämästään.

Toisaalta juuri tuon takia toivon myös löytäväni lapselle jokseenkin samanhenkisiä kavereita. Jos olisi edes yksi sellainen kaveri, jonka kanssa voi olla ihan oma itsensä. (Itse olen kokenut sen suurinpana puutteena tai vaikeutena.)

Uskon ja toivon myös, että saan kasvatukseni paremmin perille, jos en ole liian ankara, vaan teen sopivassa määrin kompromisseja. Kun on perillä tietyistä jutuista, tai kun ei näytä liian erilaiselta, pääsee edes jollakin tavalla mukaan muiden lasten juttuihin.

Tämä maalla asuminen on erilaisen lapsen kannalta mielestäni pelottavampaa kuin kaupungissa asuminen olisi. Tuntuu, että kaupungissa ollaan suvaitsevaisempia ja toisaalta siellä on helpompi löytää kaltaisiansa ihmisiä. Täällä ajellaan mopolla ja junttius on arvossaan. Ei sitä aina jaksa olla omalla tontilla :)

Riikka said...

Pikkuhuomiona: tytölle voi hyvin ostaa tiikeri- tai pantteripaidan, mutta voiko pojalle ostaa pinkin prinsessapaidan? Tässä vaan itsekseni mietin....Että jos jostain syystä jompi kumpi meidän pojista toivoisi pinkkiä paitaa, siinä tulisi oma rajani vastaan vaikka myös haluan opettaa ettei ole poikien ja tyttöjen värejä. En voisi pukea poikaa pinkkiin koska tietäisin siitä 100% varmasti tulevan kiusaamista tarhassa ja siltä haluan lastani suojella.

Ajattelinkin joo että tuossa pelijutussa huomioit tuota omaa reagointiasi, usein saan itseni kiinni samankaltaisista ajatuksista. Turhaan tulee vertailtua omaa lasta muiden lapsiin erilaisissa asioissa.

frost said...

Niin kauniisti kirjoitat. Kiitos.
Haluaisin itsekin tuollaiseen maailmaan, jossa vietetään hanhipäivää. Ja nuo kivet! Itselläni ei ole perhettä, mutta siskon ja ystävien lapset ovat hyvin läheisiä ja toivon, että he saisivat kasvaa siten, että voisivat olla mahdollisimman pitkään omassa lapsen maailmassaan, luoda sellaista perustaa elämälleen, joka kantaa.
Taidankin kerätä heidän kanssaan kiviä ensi kesänä!

unisukka said...

Ehkä se kateus oli sisäisen pienen lapsen kaipausta juuri sinunlaisellesi äidille ja toisaalta sille, miten luovia ja viisaita leikkejä teillä leikitään. Mutta en pidä kateutta oikeastaan pahana tunteena, vaan pyrin käyttämään sitä viittana oman elämäni suuntaamiseen. Lämpimin ajatuksin <3

milla said...

Eipä mulla ole tähän omia kokemuksia tai niin sanottavaa, mutta sen sanon, että viimeisiä lauseita lukiessa meni kylmät väreet.
Näin sen pitää ollakin.

Olen muuten jonkun verran tässä kiinnittänyt huomioita tuohon "tyttöjen vaatteet" "poikien vaatteet" asiaan. Ehkä sitä ei edes ajatella, mutta jo vauvoille "pitäisi" erikseen pukea tyttöjen tai poikien vaatteita. Siis muuta eroahan niissä ei ole kuin värit. En jotenkin ymmärrä ja en tiedä miksi, se vähän ärsyttää. Jos selailee esimerkiksi käytettyjä vaatteita vaikka huuto.netissä niin siellä on nämä erikseen, tyttöjen ja poikien vaatteet. Hupsua!

Katja said...
This comment has been removed by the author.
Katja said...

Hieno teksti! Tärkeä, koskettava aihe ja samoja pohdit kuin minä angstasin aikoinani omien lasteni kohdalla ja ylipäätään muutenkin (yhä pohdin).

Olen samaa mieltä tuosta, että on opittava elämään tässä ns. yhteisessä maailmassa, mutta hyvä on välillä kyseenalaistaa ja pysähtyä miettimään esim. näitä vallitsevia käytäntöjä (ja fraaseja).

Tuo sosiaalisuusasia esimerkiksi. Keltikangas-Järvisellä on temperamentista ja sosiaalisuuden myytistä hyvää tutkimustietoa ja lohdullisia, viisaita kommentteja. Kasvatusammattilaisetkin tuntuvat valitettavasti olevan aika pihalla näiden kanssa, sekoittavan asioita tai toistavan opittuja fraaseja ja samalla vanhemmille (ja lapsille) tulee turhaan kurjaa mieltä. Sosiaalisuushan (= seurallisuus) on synnynnäinen temperamenttipiirre, jota ei olisi syytä arvottaa (joku kaipaa paljon kavereita, haluaa muiden huomiota ja työskennellä ryhmässä, joku vähän, joku viihtyy itsekseen ja tekee asioita mieluummin itsenäisesti kuin ryhmässä); sosiaaliset taidot taasen ovat opittavissa, mutta siihen ei tarvita isoa ryhmää eikä instituutionaalista kasvatusta (jossa usein lähinnä pärjätään, selviydytään - tasapäistytäänkin - tai opitaan kognitiivisia taitoja). Tuttuja asioita varmasti, mutta esim. täällä lisää pähkinänkuoressa: http://ohjelmat.yle.fi/node/7822/

Ihania päiviä teille ja terveisiä täältä meidän omasta maailmasta
Katja

Mirva said...

No, meillä on samankaltainen kasvuympäristö lapselle tulossa, kunhan joskus talo valmiiksi saadaan... Samoin toivon minäkin, että sieltä ehkä jotakin saman henkistä seuraakin löytyisi... Mutta tosiaan, kuten sanot, sillä että kotona rakastetaan juuri sellaisena kuin on, ja arvostetaan lasta omana itsenään, lienee tässäkin asiassa suuren suuri merkitys. Pakko vain uskoa itseensä, sekä äidin että lapsen, siellä teillä ja meillä täällä!

Mirva said...

Voi, en minäkään sitä pahana pitänyt, halusin vain sanoa, etten usko että meillä kovin erikoista lopulta on. :)

Mirva said...

Tuo kiusaamisjuttu on sellainen, että minäkin sitä mietin tämän asian tiimoilta kovasti. Sitä, että jätetäänkö ulkopuolelle, tai aletaanko suorastaan "vainoamaan", jos lapsi on erilainen. Se varmaan kyllä paljon riippuu lapsesta itsestäänkin, luonteesta, vahvuudesta. Mutta eihän sille kukaan vanhempi ehdoin tahdoin halua lastaan altistaa.

Voisin kyllä pukea pojankin pinkkiin, vaikka totta on kyllä, että tyttöjen on jotenkin sallitumpaa käyttää "poikien värejä" kuin poikien käyttää "tyttöjen värejä".

Mirva said...

Se on mukavaa puuhaa kuule, ja mitä kaikkea niillä kivillä voi sitten tehdä! Lapsen kanssa pääsee kyllä tosiaan välillä pakenemaan sellaiseen "satumaailmaan", se on lepoa todellisuudesta itsellekin.

Mirva said...

Tämä vaatejuttu ärsyttää muakin aika lailla, siis miten selkeästi jaotellaan sukupuolen perusteella miten "pitäisi" pukeutua. Oli tosi absurdia mennä yhtenä aamuna lapsen kanssa hoitoon, muut olivat jo aamupalalla ja siellä istui rivissä tytöt pinkeissään ja pojat sinisissä, yli kymmenen värikoodattua lasta. Silloin tulin juuri ajatelleeksi tätä erilaisuusasiaa tässäkin suhteessa, meidän tytöllä kun oli päällä sinistä, harmaata ja ruskeaa. Ja olen siis aivan tosissani, jokaikisellä muulla tytöllä oli sinä päivänä pinkkiä päällä.

Vauvanahan se tosiaan jo alkaa. Meillä täyttyi kaapit pinkeistä vauvalahjoista, joita ei oikein koskaan tullut käytettyä edes. Sisko sentään toi vihreää, se potkupuku on tallessa vieläkin, jos vaikka joskus sattuu tulemaan sisaruksia!

Mirva said...

Katja, kiitos tästä ajatuksia herättävästä kommentista. Tuo tasapäistyminen (ja sillä tavalla yhteiskuntaan sosiaalistuminen) on se, mitä juuri institutionaalisessa kasvatuksessa kammoan. Sen tulokset näkyvät niin vahvana omassa työssäni, teini-ikäisten kanssa, etten haluaisi joutua "altistamaan" lastani sellaiselle. Sosiaaliset taidot tosiaan karttuvat muutenkin kuin laitosmaisen kasvatuksen tuloksena, ja siitäkin olen onnekseni saanut nähdä vilauksia työni kautta. (Tänä vuonna minulla on ollut onni saada opettaa erästä viisasta nuorta, joka ei ole käynyt perinteistä peruskoulua ennen tätä vuotta. Häneltä olen saanut ajatuksia avaavia näkökulmia koululaitokseen ja nuorten elämään yleensä, ja olen siitä tosi kiitollinen sekä opettajana että äitinä.)

Merruli said...

Ihana tyttäresi ja mielikuvituksen voima!

Välillä ja monesti aika useastikin tekisi niin mieli sulkea omat tyttäreni maailmalta kotiin, mutta vanhimpien osalta peli on tavallaan jo osaksi menetetty. Niin kovin pienet asiat riittävät siihen, ettei ylety normiin ja paljolti sitten muista persoonallisuuspiirteistä riippuu se kuinka eroavaisuuksistaan huolimatta pääsee osaksi joukkoa, tai jopa saa ystäviä. Vanhin tytär on saanut kaveripiiriltä huutia esimerkiksi kiinnostuksestaan autoihin tai toisaalta vinoilua halustaan mieluiten katsella ei-jännittäviä lastenohjelmia. Minä niin siunaan jokaista lapsekkuuden merkkiä, jota koulukaverit eivät ole saaneet vielä nyhdettyä. Ehkä siitä sosiaalistumisen raskaudesta kertovat ne monet huokaukset joiden aiheena on "äiti, haluaisin että voitaisiin olla vain kotona kaikki päivät" tai "äiti haluaisin että olisit meidän opettaja" jne.
Rikas mielikuvitusmaailma ja omapäisyys, voivat olla tyttärelläsi myöhemmin valtteja kaveripiirissä. Tarinan kertojia ja leikin keksijöitä on aina vain harvempia ja rikkaan sisäisen maailman omaava voi olla juuri se leikin henkiin puhaltava keskushenkilö. Kyky viihtyä itsekseen myös tulee aikuisenakin suojaamaan tylsistymiseltä ja monesti varmasti myös väärältä seuralta.
Ehkä sosiaalistaminen ja sen tärkeys ovat vain osa tarinaa, jolla yritetään taata meidän naisten ja miksei myös isien läsnäolo työelämässä.