26 October 2013

survival skills 2





Viikon plussat: Olen ostanut uusia neuleita, neulonut kaulahuivia ja villahousuja ja lapasia, virkannut villatakkia sekä ostanut kassillisen alelankoja. Juonut paljon teetä sekä leikannut ja liimannut, mikä on aina rentouttavaa. Käynyt yhdessä hurmaavassa vanhassa talossa. Katsellut joutsenparvea poukamassa ja tuntenut vesipisarat kasvoillani. Huomannut torstaiaamuna, että onkin jo torstai eikä enää tiistai. Käynyt perjantaivälipalalla lempikahvilassa Ainon kanssa. Kantanut joka päivä mukanani kudinta ja kaivanut esille aina tarpeen vaatiessa.

Miinuksiakin: On vähän erimielisyyksiä mm. aamuista ja asumisesta ja positiivisen ajattelun voimasta ja ennakkoluuloista. Onneksi iso kuva on kuitenkin molemmilla sama.

***

This week's pros: buying lovely new sweaters, knitting a scarf and a pair of mittens and woolly pants, crocheting a cardigan, buying a bagful of yarn on sale. Drinking lots of tea while making a scrapbook of sorts, which I find very relaxing. Visiting a charming old house. Watching swans swimming close by while feeling the drizzle on my face. Realizing, on Thursday morning, that it's Thursday already, not Tuesday any more. Having a Friday afternoon chai latte and a chat with my girl in our favourite coffee house. Carrying around something to knit in my bag all week, knitting whenever I could.

Some cons, too: Disagreeing on stuff like mornings, living, positive psychology and prejudice with him. Luckily we still share the big picture.

23 October 2013

survival skills 1




Yhtenä aamuna päätin kävellä töihin. Ohi talveksi tai iäksi hylättyjen huviloiden, pitkin rantapolkuja, läpi pienen metsän ja lempikaupunginosani. Lähempänä kaupunkia tuuli, vedet oli jäässä, mulla oli päässä pipo ja kaulahuivi, kurkistelin röyhkeästi ihmisten pihoihin. Olin onnellinen, etten ollut lenkillä, kävelin vaan ja ajatukset lensi sinne tänne.

Perillä töissä tunsin olevani uskomattoman elossa.

***

The other day I walked to work. Past silent villas abandoned for the winter or for good, along paths following the shoreline, through a tiny forest and my favourite neighbourhood in town. The closer I got to downtown the stronger the wind was, the sea was covered in a thin layer of ice, I wore a woolly hat and a scarf around my head, sneakily peeking into people's houses and gardens. I was happy that I wasn't on a run, just walked slowly while my thoughts went here and there.

At work I felt vigorously alive.

21 October 2013

valon mentävä aukko // that's how the light gets in

En oikein itsekään aina tiedä, mihin maailmaan kuulun. Rakastan tämän kaupungin kahviloita ja puistoja, upeita vanhoja taloja, pieniä kauppoja, sitä, että kun menee ulos syömään on paljon vaihtoehtoja joista valita. En tiedä juuri mitään hienompaa kuin asua meren rannalla ja haaveilla purjehtimisesta saaristossa ja tuntea merituuli hiuksissaan.

Paitsi. Tiedän jotain saman veroista. Kun viikonloppuisin ajamme kaksisataa viisikymmentä kilometriä pohjoiseen, tuntuu kuin siirtyisimme toiseen ulottuvuuteen. Lauantaiaamuna kävimme lumimyrskyn läpi maailmaan, jossa oli talvi, jossa oli ääretön hiljaisuus, jossa oli talo, ja talossa kaikki muistot. Meidän muistomme, miehen perheen muistot, minun lapsuuteni maailma siinä ympärillä, keskellä peltoja ja kylänraitteja. Ja sanoinko jo: uskomaton rauha, hiljainen lumen peittämä maailma.

Aina en tiedä, kumpaan maailmaan kuulun, mutta perillä aina se varmuuden tunne. Siitä että tekee oikein, tekee sitä mitä todella haluaa. Kuten vaikka reiän seinään, jotta tummaan, pimeään eteiseen tulisi vähän lisävaloa, niin kuin päätin tehdä sunnuntaina. Käteen sähkösaha ja purkurauta, hihat heilumaan. Ja valo tuli.

***

Sometimes I feel like I don't know where I belong. I love this city, its coffee houses and parks, the beautiful old buildings, small shops, and knowing that if you want to eat out there are plenty of places to choose from. I don't know many greater things than living on the coast, dreaming of boating in the archipelago, feeling the sea wind in your hair.

Except. I know of something that's as good as that, perhaps even greater. When, at weekends, we drive two hundred and fifty kilometres north of here, it feels like a different dimension, a whole new world we inhabit. On Saturday morning we emerged from a snowstorm into a world of winter, of silence, of the house that shares our memories, the memories of his family, the memories of my childhood around it on the fields, in the narrow country roads. And did I already mention the peace, the quiet, the world covered in soft, soft snow?

I don't always know which world I belong in, but when we arrive, the feeling of certainty fills me up. The feeling that you've picked the right choice, that you're doing exactly what you want to do. And to make sense of the world, you tread on, taking slow steps towards the destination. You make a crack to bring in light, or, as I did on Sunday morning, make a hole in the wall to bring some light into a dark entrance. Let there be light, right? And finally, there was.

17 October 2013

lomalumipäivä /// first day of snow + holiday






Ensimmäisen lomapäivän aamuna alkoi sataa lunta. Piti äkkiä kaivaa talvivaatteita esille ja juosta ulos. Mennä kävelylle metsään, läheisen lammen rantaan, koettaa pyydystää hiutaleita kielellä, kerätä käpyjä talviaskarteluja varten. Tuli kylmä, keitettiin kattilallinen maitoa ja juotiin kuumat kaakaot parvekkeella. Katseltiin lunta ja puissa leikkiviä oravia, ajateltiin että olipa onni kun ensilumi ja ensilomapäivä sattuivat samalle kertaa.

Poikkeuksellinen vaatetuslista, en oikein edes tiedä miksi:
Ylemmässä kuvassa lapsen pipo Polarn o. Pyret, takki Reima, haalarihousut Huppa, vuorelliset kumpparit Nokia, lapaset tein ihte. Alemmassa kuvassa lapsen paita kirppikseltä, pipon tein ihte, tilkkutäkin teki mummoni minulle 1970-luvulla.

***

On our first day of holiday it started to snow in the morning. We quickly searched for some winter gear and went for a walk in the forest, collecting some pine cones for winter crafting, trying to catch snowflakes with our tongues. Suddenly we were cold and went back in to boil some milk for a bit of hot chocolate in the balcony. As we watched the snow fall and squirrels play in the trees, we were ever so happy with the coincidence of snow and holiday on the exact same day.

I don't know why, but I feel like sharing what she's wearing:
In the upper photo (walking outside) hat Polarn o. Pyret (Swedish brand), jacket Reima (Finnish), overalls Huppa (Estonian, I think), winter boots Nokia (Finnish), and mittens made by me. In the bottom photo the sweater's a fleamarket find, the hat was knit by me, and the quilt was made for me by my granny in the 1970s.

16 October 2013

syitä juhlaan


Yhtenä iltana hän päätti pitää syysjuhlat kun kukaan ei huomannut. 

Minä juhlin tänään sitä että:

Lapsen lääkäri ehdotti, että oireiden puuttuessa lääkitys voitaisiin ehkä lopettaa.
Loma alkoi. Huomenna ei tarvitse herätä. Tai no. No, tiedättehän.
Tajusin, ettei uusinta Zadie Smithiä ole pakko lukea jos ei pysty. (Vaikka olisikin rakastanut niitä edellisiä.)
Sisko nousi istumaan ja pääsi jaloilleen (tukien avulla mutta kuitenkin).

Oli aika hieno päivä.

10 October 2013

paras aika istuttaa tammi




Käytiin yhtenä iltana katsomassa vanhaa taloa tässä lähellä. Ihan mielenkiinnosta, vaikkei me oikeastaan tarvita kahta taloa. Ei ainakaan kahta remonttikohdetta, talo oli nimittäin ihan kamala. Mutta se puutarha! Omenapuita, kasvihuone, ja se tärkein: vanha tammi. Lapsi oli myyty, olisi halunnut muuttaa tammen alle asumaan jos ei kerran taloon voi. Nyt meillä on tallessa siemenet; tietääkö joku, mikä on paras aika istuttaa tammi?

Juurtua. Siitä kai tässä on kysymys.

Ja hiljaisuudesta, siitä että on turvassa omassa pesässään. Puhun töissä niin paljon, etten vapaalla enää jaksa. Erakkoudun, en erityisemmin halua nähdä ihmisiä, ketään. Joskus vedän töissäkin kuulokkeet korville ja teen töitäni kuin muita ei olisikaan. Olen varmaan aika yhteistyökyvytön ja epäsosiaalinen. Seisoisin mieluiten pellolla, keskellä peltoa, ja antaisin sateen valua päälleni. Humisisin hiljaa, heiluisin tuulessa. Olisin juuret syvällä maassa.

6 October 2013

what cannot be said will be wept*




T.S. Eliot oli väärässä. Kuukausista julmin on lokakuu. Kaikessa irvokkuudessaan se väläyttää  meille häikäilemättömän aurinkoisen hymynsä samalla kun kuihduttaa kaiken pois; se antaa shokkihoitoa muistuttaakseen siitä, että elämää on jatkettava kaikesta huolimatta. Vuosi vuoden jälkeen se tuo meille uutisia, joita emme tahtoisi kuulla.

Kyllä lokakuu kertoo kiitollisuudestakin, omalla kieroutuneella tavallaan. Se kuiskaa: Arvosta pieniä lämmön asioita, sen rippeitä. Vetäydy talven lepoon, varastoi viimeiset valonsäteet sieluusi jotta se kestää yli pimeän. Se kietoo käsiin pehmoiset kutimet, hauduttaa uunissa hunajaista puuroa, vie ajatukset rakkaisiin. Niihin, jotka ovat menneet pois, niihin jotka ovat luojan kiitos vielä täällä.

Luen pienen runon lokakuulle, rukoilen siltä hiljaa: Älä tuo meille enää tuomisiasi, ohita meidät kuin meitä ei olisikaan. Anna tänä vuonna kaikki vähäinen valosi siskoilleni, heille, jotka sitä tarvitsevat; me pärjätään kyllä vähemmälläkin. Ole meille tulevina vuosina hyvä, niin annan kaiken sinulle anteeksi, lokakuu.

* otsikon sanat Sapphon. Lokakuussa mietin myös näitä Hugh Mackayn sanoja (nopea ja huoleton käännös englannista omaa käsialaani), miten totta ne ovat:

"Itse asiassa vastustan onnellisuuden käsitettä. Ajatus, että -- eivät onnelliset ihmiset minua haittaa --, ajatus, että kaikki mitä teemme on osa onnellisuuden tavoittelua tuntuu minusta vaaralliselta ajatukselta, ja se on johtanut länsimaisessa yhteiskunnassa nykysairauteen nimeltä surun pelko. On todella omituista, että meitä kehotetaan kirjoittamaan illalla ennen nukkumaanmenoa ylös kolme asiaa, jotka tekivät meidät tänään onnelliseksi; että meille hoetaan "Piristy!" ja "Onnellisuus on oikeutesi" ja niin edelleen. Me opetamme lapsillemme että onnellisuus on oletusolotilamme -- ja se on roskaa.

Meidän tulisi pyrkiä olemaan kokonaisia, jonka osia suru, pettymys, turhautuminen ja epäonnistuminen ovat. Ne kaikki tekevät meistä sellaisia kuin olemme. Onnellisuus, voitto ja täyttymys ovat ihan kivoja juttuja, joita meille myös välillä sattuu. Mutta ne eivät opeta meille juuri mitään. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kipu kasvattaa, mutta tuntiessaan kipua he huutavat: "Äkkiä! Mene eteenpäin! Piristy!"

Haluaisin vuoden kiellon sanalle "onnellisuus". Toivoisin sen korvattavan sanalla "kokonainen". Jos sinulla on huono päivä, kysy itseltäsi: "Vaikuttaako tämä kokonaisuuteeni?", ja huomaat, että näin on."  

3 October 2013

arkeen kadonnut



Tuntuu kadonneelta. En tiedä minne olen mennyt. Mistä etsiä.
Lapsen hiiri katosi kauppareissulla. Emme uskoneet. Tiedämme mistä etsiä.

Kaipaus. Kaipaan. Juuri nyt: tämä. Lukekaa!

En oikein tiedä mihin minusta olisi, lopulta meistä.

PS. Muistin yhden vanhan runon, sen nimi on Kierros ennen koomaa:

roduton koira makasi pihalla nykivän varjon alla,
tarjosin vettä tarpeen vaatiessa.

Tuli jonoa, minä kasvatin käsiä sitä mukaa.

Tuntuu ihan tuolta. Lokakuu.