21 October 2013

valon mentävä aukko // that's how the light gets in

En oikein itsekään aina tiedä, mihin maailmaan kuulun. Rakastan tämän kaupungin kahviloita ja puistoja, upeita vanhoja taloja, pieniä kauppoja, sitä, että kun menee ulos syömään on paljon vaihtoehtoja joista valita. En tiedä juuri mitään hienompaa kuin asua meren rannalla ja haaveilla purjehtimisesta saaristossa ja tuntea merituuli hiuksissaan.

Paitsi. Tiedän jotain saman veroista. Kun viikonloppuisin ajamme kaksisataa viisikymmentä kilometriä pohjoiseen, tuntuu kuin siirtyisimme toiseen ulottuvuuteen. Lauantaiaamuna kävimme lumimyrskyn läpi maailmaan, jossa oli talvi, jossa oli ääretön hiljaisuus, jossa oli talo, ja talossa kaikki muistot. Meidän muistomme, miehen perheen muistot, minun lapsuuteni maailma siinä ympärillä, keskellä peltoja ja kylänraitteja. Ja sanoinko jo: uskomaton rauha, hiljainen lumen peittämä maailma.

Aina en tiedä, kumpaan maailmaan kuulun, mutta perillä aina se varmuuden tunne. Siitä että tekee oikein, tekee sitä mitä todella haluaa. Kuten vaikka reiän seinään, jotta tummaan, pimeään eteiseen tulisi vähän lisävaloa, niin kuin päätin tehdä sunnuntaina. Käteen sähkösaha ja purkurauta, hihat heilumaan. Ja valo tuli.

***

Sometimes I feel like I don't know where I belong. I love this city, its coffee houses and parks, the beautiful old buildings, small shops, and knowing that if you want to eat out there are plenty of places to choose from. I don't know many greater things than living on the coast, dreaming of boating in the archipelago, feeling the sea wind in your hair.

Except. I know of something that's as good as that, perhaps even greater. When, at weekends, we drive two hundred and fifty kilometres north of here, it feels like a different dimension, a whole new world we inhabit. On Saturday morning we emerged from a snowstorm into a world of winter, of silence, of the house that shares our memories, the memories of his family, the memories of my childhood around it on the fields, in the narrow country roads. And did I already mention the peace, the quiet, the world covered in soft, soft snow?

I don't always know which world I belong in, but when we arrive, the feeling of certainty fills me up. The feeling that you've picked the right choice, that you're doing exactly what you want to do. And to make sense of the world, you tread on, taking slow steps towards the destination. You make a crack to bring in light, or, as I did on Sunday morning, make a hole in the wall to bring some light into a dark entrance. Let there be light, right? And finally, there was.

6 comments:

Anna said...

Beautiful post Mirva, I sometimes have the same feeling I don't know where I belong although i always used to live at the same place.

Ilona said...

Minä aina luulin, että kuulun maalle. Nyt Tampere-vuosien myötä olen ymmärtänyt, että kuulun tänne, juuri tämänkokoiseen kaupunkiin. En yhtään suurempaan, en yhtään pienempään. Olen siis kotona, ihanaa.

Rakastan täällä eniten sitä, että täällä en ole kukaan. Tarkoitan siis sitä, että kaduilla saan kulkea rauhassa, olla massaa, hukkua siihen. Ihmisillä ei ole minusta mielikuvaa, ennakkokäsitystä, kukaan ei tunne minua tai minun perhettäni. Ohikulkijat eivät määrittele minua esimerkiksi isäni tai äitini kautta, tiedäthän, pienten paikkakuntien kirouksen "tuo on sen ja sen tyttö". Täällä olen vapaa kaikesta sellaisesta.

Oli aika, jolloin en ajatellut, että sosiaalisten tilanteiden pelkoni voisi helpottua muuttamalla kaupunkiin, siis paikkaan, jossa on paljon ihmisiä. Niin kuitenkin kävi. Se on ihmeellistä, kuinka isompi ihmismassa ympärillä muuttaa minun omaa suhtautumistani itseeni.

Mirva said...

Thank you, Anna. Hope you find yourself at home in Germany, though!

Ilona, tajuan tismalleen mistä puhut, kun sanot ettei ole kukaan. Välillä me puhutaan siitä, että miten sen oikein lopulta kestäisikään, sen pikkukaupunkimaailman jossa jokainen on "oletusten mukainen". Ainakin pitäisi olla töissä jossain muualla kuin siellä... Kuulostaa mahtavalta, että tunnet olosi niin kotoisaksi jossakin, että kaupunkielo muuttaa suhtautumista itseen. Jotain samaa ehkä huomaan itsessäni maalla, että olen enemmän rauhassa itseni kanssa siellä, olen enemmän minä.

Liivia said...

Luin tuon Ilonan tekstin ja ajattelen saman kaupungin juuri päinvastoin. Minulle se on liian pieni, koska siellä en voi hukkua anonyymiyteen, vaellella niin ettei tuttuja tule vastaan. Joka nurkan takaa aina putkahtaa joku, mihin tahansa menee tulee tuttuja. Niitä vilisee, ja useimmiten olen liian epäsosiaalinen halutakseni juttusille, mutta eihän sitä nyt voi tiehensäkään luikkia. Pelkkä moikkaaminenkin on välillä uuvuttavaa, sillä en yksinkertaisesti vain haluaisi törmätä tuttuihin, mutta tietenkin moikkaan, koska en moukkakaan halua olla. Hesassakin tuttuihin törmää, ei silti yhtä suurella todennäköisellä, mutta usein kuitenkin. Tarvitsen jotain vielä isompaa ja siitä unelmoin lakkaamatta.

Ilona said...

Liivia, ymmärrän.

Minulle avainasemassa täällä onkin suht hiljattainen muuttajataustani ja juuri se, että tunnen täältä vain alle kymmenen ihmistä sillä tavoin, että jos kadulla törmää, pitää moikata / vaihtaa kuulumiset. Sellaista törmäämistä tapahtuu tosi harvoin. Eli mulle ihmisten tapaaminen täällä on melkein aina suunniteltua ja vapaaehtoista, muun ajan saan vaellella rauhassa.

Tietenkään tuollainen vähäinen tuttujen määrä ei toteudu "normaalissa" elämässä, mutta tosiaan: mulla ei ole työ-, opiskelu- eikä harrastuskavereita, mulla on täällä "vain" ystäviä.

Joskus tuo on kyllä vähän surullista, en tietenkään ole sitä itse suurimmilta osin valinnut, mutta olen oppinut nauttimaankin ulkopuolisena olemisesta.

Mirva said...

Liivia, tiedän tismalleen mitä tarkoitat, vaikken itse tässä kaupungissa tai Tampereella moista koekaan. Osittain kaipaan ihan maalle juuri sen takia, että siellä saa rauhassa hautautua kotiinsa eikä tarvitse nähdä yhtään ketään, missään. Mutta tosiaan, tilanne Tampereellakin on varmasti ihan toinen ihmisellä, joka on muuttanut sinne kauempaa, jostakin ihan pienestä paikasta, kuten minä tai Ilona. Silloin se on juuri sopivan kokoinen kaupunki olla anonyymi.