10 December 2013

kiitollinen kasvusta.




Kun taloon oltiin ottamassa kissaa, yksi asia oli selvä: Minä ottaisin siitä eteenpäin vähemmän raksahommia hoidettavakseni ja me tytön kanssa jäätäisin yhä useammin kotiin remonttiviikonloppuina. Niin tehtiin itsenäisyyspäiväviikonloppunakin, mies lähti pohjoiseen remonttihommiin ja me jäimme lapsen kanssa kotiin joulupuuhiin. Leivottiin joulutorttuja, maalattiin viimeinkin loppuun nukkekoti mikä on ollut kesken kesäkuusta asti, askarreltiin joulukoristeita ja kortteja.

Ensimmäisenä kolmenakymmenenä elinvuotenani en koskaan ollut mikään innokas askartelija, piirtäjä tai käsityöihminen. Heikoimmat kouluaineeni olivat käsityö, kuvataide ja kotitalous. Lapsi sen sijaan rakastaa askartelua, ryntää iltapäivisin kotiin tullessa suoraan työpöytänsä ääreen jatkamaan jotain kesken jäänyttä työtä, aloittamaan uutta hienoa taideprojektia tai rakentamaan itselleen leikkikaluja. Tiedän, että se on osittain luonnekysymys, mutta olen myös onnellinen siitä, että olen ymmärtänyt lapsen innostuksen, onnistunut ja pystynyt ruokkimaan sitä tarjoamalla materiaaleja ja oman työpöydän, jakamalla ideoita ja tekemällä yhdessä. Kiitollinen siitä, että jokin minussa muuttui lapsen synnyttyä ja kasvaessa.

Tätä mietin kun lauantaina maalasimme lapsen kanssa nukkekotia. Sitä muutosta minussa; mikä sai tarttumaan neulepuikkoihin, hankkimaan talon täydeltä askartelumateriaaleja, korostamaan luovuuden merkitystä lapsen kasvussa. Mietin usein, olisiko näin käynyt, ellen olisi pian lapsen synnyttyä, neljä ja puoli vuotta sitten, tutustunut tähän maailmaan. Teidän blogeihinne ja teihin, löysin teistä onnekseni paljon samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, jokaisen maailma ideoita pullollaan. Jos en olisi löytänyt blogimaailmaan, olisiko elämämme ja lapsen elämä olennaisesti erilaista?

Ajatuksethan olivat minussa, minulla, jo valmiiksi. Lapsen kasvattamiseen liittyvät, lasten brändäykseen liittyvät, luovuuteen liittyvät. Mutta tartuin neulepuikkoihin nimenomaan lukemieni blogien innoittamana, virkkaamaan minut puolestaan opetti ihana Ilona, johon blogien kautta tutustuin. Löysin täältä sellaisia inspiraation lähteitä kuin Amanda Blake Soule ja hänen kirjansa, joista sain tukea omille ajatuksilleni lapsen mielikuvitusmaailman tukemisesta ja luovuuden asettamisesta kaupallisuuden edelle. Jonnan esimerkki ja yksityiskohtaiset ohjeet innostivat aikoinaan kokeilemaan lapselle kestovaippoja (mistä innostuneena siirryin käyttämään niitä itsekin, aikuisten mallina tietysti), kun taas lukemattomat keskustelut useissa eri blogeissa ovat tarjonneet vertaistukea milloin mihinkin asiaan. Joskus jopa jälkeenpäin: Muistan elävästi Liivian vanhasta blogista keskustelun päiväkodin lelupäivästä, ja tuo jo kadonnut keskustelu muistuu usein mieleen kun lapsi tulee päiväkodista kotiin turhautuneena siitä, että taas toiset tytöt halusivat vain leikkiä winxejä, ja taas niillä oli leluna vain sitätätätuota josta omani ei ole ollenkaan kiinnostunut ja mitä ei meillä ole edes harkittu hankkia.

En usko, että ilman teitä kaikkea tätä neljän ja puolen vuoden sisällä tapahtunutta, kasvua minussa ja lapsessa ja koko perheessämme, olisi tapahtunut jotenkin luonnostaan, itsestään. Siksi haluan kiittää teitä kaikkia blogiystäviä siitä, että olette olemassa. Että olette täällä. Että edelleen jaatte ajatuksianne, elämäänne, ideoitanne. Se on minulle tärkeää joka päivä, vaikken enää keskustelemaan ehdikään samalla tavalla kuin vielä kotona ollessani -- mikä muuten harmittaa ihan vietävästi.

Ja tähänkin liittyen löysin tästä omituisesta, verkottuneesta maailmastamme pohdintaa, joka tuntui tulevan kuin suoraan omasta päästäni, mutta vielä moniäänisemmin. Pitääkö arjen tosiaan olla tällaista, että se vain pyörii, eikä energiaa riitä mihinkään mitä rakastaa, koska pääkoppa on väsymyksestä ja arjesta pullollaan? Voisiko tästä vain hypätä pois? Oli helpottavaa huomata piilomajassa muidenkin painivan samojen ajatusten kanssa.

Kiitos teille. Kiitos myös miehelle, joka kuunteli (vai luki?) ajatukseni ja osti minulle valurautapannun syntymäpäivälahjaksi viikko sitten, kun saavutin vuosikymmenen puolivälin. Vuosi vuodelta se -- vuosien täyttäminen -- tuntuu vähemmän tärkeältä. Kasvaminen sen sijaan... onneksi sitä tapahtuu joka päivä.

6 December 2013

Hyvää itsenäisyyspäivää!



Eilen iltapäivällä hiljaa leijailleet hiutaleet vaihtuivat yöllä lumimyrskyksi joka jatkuu ja jatkuu. Me sytytettiin kaikki kynttilät, leivottiin ensimmäiset joulutortut ja laulettiin Suomelle hyvää syntymäpäivää kolmella kielellä. Nyt silmä tarkkana presidentinjuhlia, ehkä onnistun kerrankin bongaamaan jonkun tutun, vaikka kummisetäni. Ensimmäinen oikeasti tuntemani ihminen, joka on saanut kutsun.

***

The slowly falling snowflakes of yesterday afternoon turned into a snowstorm during the night. We lit all the candles, baked the first mince pies of the year, and sang happy birthday to Finland in three languages. Now watching the annual President's Independence Day ball in the hopes of catching a glimpse of my godfather and his wife. He's the first of the people that I know that's ever been lucky enough to get the invite to the fancy ball!

3 December 2013

leppoistamisen asiantuntija /// the great downshifter


Kissa osaa ottaa jopa ainekirjoitusten korjaamisen kohtuullisen rennosti. 

***

The cat knows how to take working at home easy.