10 December 2013

kiitollinen kasvusta.




Kun taloon oltiin ottamassa kissaa, yksi asia oli selvä: Minä ottaisin siitä eteenpäin vähemmän raksahommia hoidettavakseni ja me tytön kanssa jäätäisin yhä useammin kotiin remonttiviikonloppuina. Niin tehtiin itsenäisyyspäiväviikonloppunakin, mies lähti pohjoiseen remonttihommiin ja me jäimme lapsen kanssa kotiin joulupuuhiin. Leivottiin joulutorttuja, maalattiin viimeinkin loppuun nukkekoti mikä on ollut kesken kesäkuusta asti, askarreltiin joulukoristeita ja kortteja.

Ensimmäisenä kolmenakymmenenä elinvuotenani en koskaan ollut mikään innokas askartelija, piirtäjä tai käsityöihminen. Heikoimmat kouluaineeni olivat käsityö, kuvataide ja kotitalous. Lapsi sen sijaan rakastaa askartelua, ryntää iltapäivisin kotiin tullessa suoraan työpöytänsä ääreen jatkamaan jotain kesken jäänyttä työtä, aloittamaan uutta hienoa taideprojektia tai rakentamaan itselleen leikkikaluja. Tiedän, että se on osittain luonnekysymys, mutta olen myös onnellinen siitä, että olen ymmärtänyt lapsen innostuksen, onnistunut ja pystynyt ruokkimaan sitä tarjoamalla materiaaleja ja oman työpöydän, jakamalla ideoita ja tekemällä yhdessä. Kiitollinen siitä, että jokin minussa muuttui lapsen synnyttyä ja kasvaessa.

Tätä mietin kun lauantaina maalasimme lapsen kanssa nukkekotia. Sitä muutosta minussa; mikä sai tarttumaan neulepuikkoihin, hankkimaan talon täydeltä askartelumateriaaleja, korostamaan luovuuden merkitystä lapsen kasvussa. Mietin usein, olisiko näin käynyt, ellen olisi pian lapsen synnyttyä, neljä ja puoli vuotta sitten, tutustunut tähän maailmaan. Teidän blogeihinne ja teihin, löysin teistä onnekseni paljon samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, jokaisen maailma ideoita pullollaan. Jos en olisi löytänyt blogimaailmaan, olisiko elämämme ja lapsen elämä olennaisesti erilaista?

Ajatuksethan olivat minussa, minulla, jo valmiiksi. Lapsen kasvattamiseen liittyvät, lasten brändäykseen liittyvät, luovuuteen liittyvät. Mutta tartuin neulepuikkoihin nimenomaan lukemieni blogien innoittamana, virkkaamaan minut puolestaan opetti ihana Ilona, johon blogien kautta tutustuin. Löysin täältä sellaisia inspiraation lähteitä kuin Amanda Blake Soule ja hänen kirjansa, joista sain tukea omille ajatuksilleni lapsen mielikuvitusmaailman tukemisesta ja luovuuden asettamisesta kaupallisuuden edelle. Jonnan esimerkki ja yksityiskohtaiset ohjeet innostivat aikoinaan kokeilemaan lapselle kestovaippoja (mistä innostuneena siirryin käyttämään niitä itsekin, aikuisten mallina tietysti), kun taas lukemattomat keskustelut useissa eri blogeissa ovat tarjonneet vertaistukea milloin mihinkin asiaan. Joskus jopa jälkeenpäin: Muistan elävästi Liivian vanhasta blogista keskustelun päiväkodin lelupäivästä, ja tuo jo kadonnut keskustelu muistuu usein mieleen kun lapsi tulee päiväkodista kotiin turhautuneena siitä, että taas toiset tytöt halusivat vain leikkiä winxejä, ja taas niillä oli leluna vain sitätätätuota josta omani ei ole ollenkaan kiinnostunut ja mitä ei meillä ole edes harkittu hankkia.

En usko, että ilman teitä kaikkea tätä neljän ja puolen vuoden sisällä tapahtunutta, kasvua minussa ja lapsessa ja koko perheessämme, olisi tapahtunut jotenkin luonnostaan, itsestään. Siksi haluan kiittää teitä kaikkia blogiystäviä siitä, että olette olemassa. Että olette täällä. Että edelleen jaatte ajatuksianne, elämäänne, ideoitanne. Se on minulle tärkeää joka päivä, vaikken enää keskustelemaan ehdikään samalla tavalla kuin vielä kotona ollessani -- mikä muuten harmittaa ihan vietävästi.

Ja tähänkin liittyen löysin tästä omituisesta, verkottuneesta maailmastamme pohdintaa, joka tuntui tulevan kuin suoraan omasta päästäni, mutta vielä moniäänisemmin. Pitääkö arjen tosiaan olla tällaista, että se vain pyörii, eikä energiaa riitä mihinkään mitä rakastaa, koska pääkoppa on väsymyksestä ja arjesta pullollaan? Voisiko tästä vain hypätä pois? Oli helpottavaa huomata piilomajassa muidenkin painivan samojen ajatusten kanssa.

Kiitos teille. Kiitos myös miehelle, joka kuunteli (vai luki?) ajatukseni ja osti minulle valurautapannun syntymäpäivälahjaksi viikko sitten, kun saavutin vuosikymmenen puolivälin. Vuosi vuodelta se -- vuosien täyttäminen -- tuntuu vähemmän tärkeältä. Kasvaminen sen sijaan... onneksi sitä tapahtuu joka päivä.

7 comments:

Ilona said...

Hieno teksti. Hieno aihe. Hieno sinä.

Minä muistan niin elävästi ja lämpimästi innokkaan virkkuuoppilaani. :)

Blogimaailma on minua paljon auttanut ymmärtämään omia arvojani ja tarttumaan konkreettisesti toimeen niiden arvojen mukaisen elämän rakentamiseksi ja edistämiseksi.

Blogimaailmasta olen saanut tukea oppiakseni myös kunnioittamaan omia arvojani, pitämään niitä yhtä hyvinä ja tasavertaisina kuin mitkä tahansa muutkin arvot.

Täytyy ehkä kirjoittaa aiheesta omakin merkintä. Oi, tämä tekstisi oli inspiroiva.

Anna said...

Hienosti kirjoitettu. Minäkin uskon, että tämä blogimaailma (jota seuraan edelleen aktiivisesti, vaikken itse jaksakaan blogata juuri nyt) vahvistaa omaa vanhemmuuttani. Saan lukea muiden samalla tavoin ajattelevien ajatuksia, kun arkisin tapaan enemmän toisellatavalla ajattelevia.

Ja IHANA teepannu. Ihana mies sulla.

Annelie said...

Teepannu on upea! En muista, olenko aiemmin kommentoinut, mutta liikuskelen täällä blogimaailmassa säännöllisen epäsäännöllisesti. En tiennyt, että enkelikelloon kelpaavat tuikutkin ja se toimii? Koko ajan oppii uutta.

himalainen said...

Pääkopat, voi niitä. Täynnä tätä arkea, kaikkea sekavuutta. Tuntuu, että ajatukset ehtivät välillä kadota jo ennen kuin ehtii edes ajatella loppuun, päivä toisensa jälkeen vaan eteenpäin. Harmittelen sitäkin, kun ei edes omaan muistikirjaan tule kirjoitettua päivistä, tärkeistä asioista.
Voisipa hypätä jollain hyvällä tavalla pois tästä arkisesta aikataulupyörityksestä, ehkä vähäksi aikaa, olisi jokin sellainen säännöllinen pois jäämisen aika. Sitten taas voisi jatkaa, kunnes taas saisi hetkeksi hidastaa.

Haluan sanoa kiitos sinulle, on ihanaa kun kirjoitat täällä ja onnea sinulle. Kasvaminen on yksi elämän iloja, oppiminen.

milla said...

Oi. Teille on muuttanut pieni kissaystävä :) Kaunis.

Minun aivoni on kai sulaneet, enkä ole kyennyt kommentointiin tai mihinkään ajatustyöhön. On vaan koti, mitä tänään syödään-kysymys, yöllä hulinoiva 4kk ikäinen vauva. Päivät vaan vilahtaa ohitse. Silti, tämä on täydellistä juuri nyt.

Kiitos <3

Mirva said...

Kiitos teille kaikille ihanista kommenteistanne, niitä on ollut ilo lukea! Pää on ihan tyhjä joten keskityn teidän sanoihinne enkä yritäkään keksiä omia tämän enempää.

Katja said...

Levollista joulua teille!