27 January 2014

salainen oravanpesä ja muita tuhoutuneita



























Kerrankin olin ottanut kuvia jostakin ajoissa. Viime viikolla kuvasin pihapuita kun sairastimme lapsen kanssa kotona, pakkaspuita, aurinkopuita, huurretta ja helkkäilevää ilmaa. Sitten yhtenä harmaana päivänä, loppuviikosta, niitä puita ei enää ollutkaan. Ajettiin kotiin, käännyttiin parkkipaikalle, lapsi alkoi itkeä, äiti minun lempipuu on kaadettu, minkä alle minä nyt teen minun salaisen oravanpesän. Hän elää vahvasti omassa mielikuvitusmaailmassaan, siellä on metsiä ja kukkaniittyjä täynnä kilttejä eläinystäviä, on lampia ja kallioita, joskus eläimiä teevee-ohjelmistakin, vaikka Kössi Kenguru (kuvassa keskimmäinen miehen piirtämä malli, reunimmaiset Kössit tytön). Olen siitä niin iloinen. (Laitoin pilkun ja jatkoin sanalla vaikka, mutta otin sen pois. Olkoot yksinäisyyden pirujen maalailu. Lapsi on ihan onnellinen.) Kuvasin juuri ajoissa yläkuvan kukatkin, kissa rakasti ne sittemmin kuoliaaksi. Aurinkoista alkavaa viikkoa sinulle!

22 January 2014

"yleensä et ikinä saa"





Flunssanparantelupäivä kotona. "Kyllä sinä saat äiti lukea sitä sinun omaa kirjaa, yleensä et ikinä saa mutta nyt mulla on paljon työtä mun kurpitsojen kanssa", sanoi lapsi. Minä luin, kokkasin, ja kudoin lapasen, lapsi taas askarteli itselleen kesää odotellessa kurpitsatarhan raaka-aineinaan oranssi kartonki, maalarinteippi ja uudenvuoden jälkeen lähirannalta talteen kerätyt raketinjämät. Toisen roska on toisen aarre, tosiaankin.


19 January 2014














































Yhtäkkiä on niin valoisaa, että puikoille tarvitaan keväisemmät värit ja syömiseen aurinkolasit.

16 January 2014

***




Tarviiko sitä nyt joka vuosi kehittyä, totesi eräs työkaveri kehityskeskusteluista. Kävi mielessä tänään, kun kehityin taas työpäivän päätteeksi kokonaisen vuoden edestä vähän yli tunnissa. Lapasia kutoessa kehitys sen sijaan on ihan käsin kosketeltavissa, ja siksi se onkin ihan jees.

12 January 2014

lumienkeliaika







Viikonloppuaamuisin leipomisessa on jotain rauhoittavaa. Reseptin seuraamiseen keskittyminen, paistuvien leivonnaisten tuoksu kodissa, se hetki, kun aamukahvin kanssa saa tuoretta, itseleivottua makeaa -- siitä on viikonloppu tehty.

Olen kaino kokeilemaan mitään uutta (ravintolassa syön aina samaa ruokaa kuin viimeksikin, vaikka en olisi edes pitänyt siitä), joten olen vuosia leiponut piirakoita tällä Niinan nopealla, maistuvalla reseptillä, joka pienin variaatioin sopii kaikenlaisille marjoille ja hedelmille. Mutta tänä vuonna lupasin leipoa uusia herkkuja, ja olenkin onnistuneesti käyttänyt toissakesäiset puolukat pakkasesta puolukka-toscapiirakkaan sekä leiponut elämäni ensimmäisen onnistuneen (lue: kasassa pysyvän) kuivakakun.

Tänä aamuna etsin etsimistäni jotain täydellistä omenaherkkureseptiä; sellaista, johon ainekset löytyisivät omasta kaapista, ja johon saisin käytettyä kaikki pöydällä viikon syömistään odottaneet omenat. Reseptin löydettyäni, manteleita käsin morttelissa rouhiessani ajattelin, että tässä se on, juuri tässä, minun calm zoneni

Lumi tuli, viimeinkin. Innokkaasti uutta kokeileva lapseni* pääsi hiihtelemään joululahjasuksillaan, äidin tekemät villat päälle ja monot jalkaan. Harjoittelu omalla pihalla oli hauskaa eikä kaatuilu paljon haitannut, päin vastoin. Naamallaan lumessa makaava hiihtäjä kiljahteli ja kikatti, huusi että Nyt olikin aika tehdä lumienkeli! Voi lasten viisautta.

* Tämä ominaisuus lienee peritty isältä, mieheltä joka hifisteli lässähtäneiden muffinien päälle kuorrutteen tomusokerista ja omenamarmeladista. Bless him. 

6 January 2014

loppiaisena




Pistettiin joulu pakettiin, pestiin petivaatteet ja ajateltiin että lapsellekin pitäisi saada jouluperinnelakanat, ehkä alesta löytyisi. Olin jo vähän huolissani että joutuisin silityshommiin kun joululiina nostetaan pöydästä pesukoneeseen, vaan alta paljastuikin siisti valkoinen pinta, olin ehtinyt unohtaa että marraskuussa maalattiin. Ajateltiin, että jos joulun koristukset tätä vuositahtia lisääntyy, niin kymmenen vuoden päästä ei enää paketti riitä, silloin meillä huudellaan loppiaisena että minä vien nämä sinne joulukoristehuoneeseen!

Jääkaapissa olisi vielä porkkanalaatikkoa, en raskisi heittää pois mutta arvaakohan tuota enää kukaan syödä. Tallipihan joulutee kyllä maistuu vieläkin hyvältä!

2 January 2014

2014

Kamera on jossakin hukassa, vanha tietokoneeni raksuttelee viimeisillä voimillaan enkä tahdo uskaltaa edes avata sitä, enkä myöskään ole vielä keksinyt, miten tällä uudella mobiililaitteella lisätään kuvia tänne. Tästä huolimatta halusin kirjoittaa sinulle näitä terveisiä.

Vuoden lopussa on tapana tehdä yhteenvetoa menneistä, mutta minulle riittää sanoa ei enää. Uutena vuotena lupaan opetella sanomaan itselleni herkemmin ei. Lupaan viisikymmentäyksi muutakin asiaa, mukavia vain. Että käyn konserteissa ja taidenäyttelyissä, leivon leipää, ajan polkupyörällä lumessa. Luotan siihen, että sitä vielä joskus sataa.

Muita kuulumisia:
Lapsi leikkii poroa, vetää perässään pahvilootaa ja kilikellot soi kaulassa. Jälleen pakkaus oli parempi kuin itse lahja.
Raksalla tehdään lattialämmitystä, lattialautoja etsitään, pinkopahvin asennusohjeita ihmetellään. Katsellaan pintavetojohtoja ja tapetteja ja maaleja vaikka se vielä vähän varhaista onkin. On niin hyvä haaveilla, jaksaa paremmin talon pommituksenjälkeisen nykyasun.
Ajattelen jo kasvimaatakin, luen taas Barbara Kingsolveria ja Onnellisen puutarhurin vuotta. Kesäksi olisi kiva saada myös pihasauna.
Mitä sinulle kuuluu?

PS. Jos teilläkin jäi yli joulukeksejä ja -pipareita, kokeilkaapa tätä: murskaa ja murenna keksejä ja pipareita niin että saat n. 4 desiä murusia. sekoita murut käsin n. 150 grammaan makeaa tuorejuustoa, esim. mango tai appelsiini. Pyöritä seoksesta pieniä palleroita ja anna niiden kovettua jääkaapissa. Sulata 200 g suklaata ja pyörittele kovettuneet pallot lusikalla suklaasulassa. Nostele leivinpaperin päälle kovettumaan. Syö ylijäänyt suklaasula lusikalla astiasta ja irvistele ruskeasuiselle itsellesi peilistä.

Hauskaa vuotta 2014 sinulle!