10 February 2014

lisää väriä!!!




Aika jotenkin rientää ja matelee yhtä aikaa. Se on tämä harmaus, loska. Ei yhtään tavallinen helmikuu, sitä huomaa harkitsevansa jotain niin älytöntä kuin jouluvalojen asentamista polkupyörään, ihan vaan piristyäkseen, saadakseen vähän väriä elämään (mulla olisi punaiset pattereilla toimivat).

On varmaan joku ammattivika järjestää ja organisoida. Organisoin meidän perheelle taideaarteenmetsästyksen taidemuseossa, jossa on vielä tämän viikon esillä Linnan aarteet. Löydettiin ritareita, auringonpaistetta ja eläimiä, tunnistettiin puita ja mietittiin mitä kuvan lapset tekevät. Poika rannalla aikoi paistaa makkaraa, arveli lapsi.

Meillä on timantteja tekeillä parvekkeella. Tarvittaisiin vain yksi jäätävän kylmä yö. Kunpa maailmankaikkeus kuulisi tämän toiveen -- vaikka lapsi kyllä vakuuttikin vesivärjättyjä maitopurkinpohjia ulos kantaessaan ettei hän ole yhtään malttamaton.

2 February 2014

usein se on niin




 Vanhempien koneelta löytyneitä vanhoja kuviani. Yhdestäkin tulvii mieleen tuhat tarinaa, mutta kerron jokaisesta yhden. Huomaan, että niissä on yhteinen sävel, perusvire, sama kaipaus. Jos koko ajan kaipaa jotakin, täytyisi varmaan käydä sanoista tekoihin.

1. Vanha kotitaloni, asuin siellä kolmivuotiaaksi. Kuva on otettu viime talvena. En muista talosta paljon mitään, paitsi kuvista. Mutta muistan vihreän ruohon paljaiden varpaiden alla, syreenit pihalla ja kärrynpyörästä tehdyn puisen karusellin, jonka kyydissä sai istua kun äiti antoi vauhtia. Semmoisia ei ole enää missään, sen oli varmaan joku itse rakentanut, ajattelin että piirrän sen, ehkä mies osaisi rakentaa semmoisen meidän pihaan.

2. Lapsen 2-vuotispäivän aamuna otettu kuva. Lapsi on kannettu tuohon sohvalle avaamaan lahjoja, meillä oli suuri huoli kun jalat yhtäkkiä lakkasivat kantamasta, alle kuukauden päästä saatiin reumadiagnoosi. Mutta lahja: uusi ulkoilutakki. Huolella valittu, meni vielä kolmivuotiaanakin, oli sievä. Lapsi oli onnellinen kun sai uuden takin. En tiedä olisiko enää, se on harmi, ja johtuu kyllä meistä vanhemmista. Miten siinä niin kävi. En kaipaa sitä huolta, mikä taloudellisesti oli koko ajan, mutta en voi uskoa miten kauas olemme etääntyneet niistä arvoista. (Hävettää kirjoittaa tätä.)

3. Oltiin syyslomalla mummolassa. Silloin kun olin vain kotona, ehkä 2011. Löysin äidin kaapeista mummoni vanhoja lankoja ja nappeja, opettelin kutomaan ranteenlämmittimet. Olin aika onnellinen siitä että osasin, ja siitä että sain mummon lankoja itselleni. Lapsi poimi maljakkoon pahanhajuisia kukkia, kahdesta sai jo ihan kauniin asetelman, usein se on niin että vähemmän on enemmän.