2 February 2014

usein se on niin




 Vanhempien koneelta löytyneitä vanhoja kuviani. Yhdestäkin tulvii mieleen tuhat tarinaa, mutta kerron jokaisesta yhden. Huomaan, että niissä on yhteinen sävel, perusvire, sama kaipaus. Jos koko ajan kaipaa jotakin, täytyisi varmaan käydä sanoista tekoihin.

1. Vanha kotitaloni, asuin siellä kolmivuotiaaksi. Kuva on otettu viime talvena. En muista talosta paljon mitään, paitsi kuvista. Mutta muistan vihreän ruohon paljaiden varpaiden alla, syreenit pihalla ja kärrynpyörästä tehdyn puisen karusellin, jonka kyydissä sai istua kun äiti antoi vauhtia. Semmoisia ei ole enää missään, sen oli varmaan joku itse rakentanut, ajattelin että piirrän sen, ehkä mies osaisi rakentaa semmoisen meidän pihaan.

2. Lapsen 2-vuotispäivän aamuna otettu kuva. Lapsi on kannettu tuohon sohvalle avaamaan lahjoja, meillä oli suuri huoli kun jalat yhtäkkiä lakkasivat kantamasta, alle kuukauden päästä saatiin reumadiagnoosi. Mutta lahja: uusi ulkoilutakki. Huolella valittu, meni vielä kolmivuotiaanakin, oli sievä. Lapsi oli onnellinen kun sai uuden takin. En tiedä olisiko enää, se on harmi, ja johtuu kyllä meistä vanhemmista. Miten siinä niin kävi. En kaipaa sitä huolta, mikä taloudellisesti oli koko ajan, mutta en voi uskoa miten kauas olemme etääntyneet niistä arvoista. (Hävettää kirjoittaa tätä.)

3. Oltiin syyslomalla mummolassa. Silloin kun olin vain kotona, ehkä 2011. Löysin äidin kaapeista mummoni vanhoja lankoja ja nappeja, opettelin kutomaan ranteenlämmittimet. Olin aika onnellinen siitä että osasin, ja siitä että sain mummon lankoja itselleni. Lapsi poimi maljakkoon pahanhajuisia kukkia, kahdesta sai jo ihan kauniin asetelman, usein se on niin että vähemmän on enemmän.



7 comments:

milla said...

Valokuviin jää niin paljon. Ei pelkästään se kuva vaan se ympäristö mitä ei näy kuvassa ja tunnelmat, jotka ei välttämättä edes aina ole suoraan nähtävissä siinä kuvassa, mutta kuitenkin on.. jossain omassa mielessä.

Mikä tytön vointi reuman osalta on nyt? Jos saa kysyä..

Mirva said...

Saa kysyä, Milla! Reuma on nyt ollut pari vuotta remissiossa, lääkitys lopetettiin joulun alla. Tällä hetkellä pystyy kaikkeen mihin ikätoverinsakin, eilen just oltiin hiihtämässä. Sitä, miten kauan tätä kestää, ei pysty kukaan sanomaan, joten kaikki ilo otetaan irti ja huomenna mennäänkin hakemaan harkkaluistimet. :)

milla said...

Kuulostaapa hyvälle ja ihan oikea asenne. Päivä kerrallaan ja ilo irti. Ihania talviliikuntapäiviä teille! :)

Paula said...

Ja entäpä tuoksut ja hajut!
Viskatessani juuri viimeisen hyasintin jäänteet roskiin mietin, tuoksuuko se enemmän hyasintille vai kaikkien elämäni hyasinttien muistoille?

Ihanaa kuulla että pieni tyttösi voi reuman suhteen paremmin.

Mirva said...

Paula, tuo on niin totta. Tuoksuihin on vangittuna niin monia muistoja. Mies osti juuri kamalan hajuista partavettä, mutta lohtuna hajusta mieleen tuli kuitenkin muisto hänen isästään joka joskus aikoinaan kai oli käyttänyt samaa tuotetta.

Paula said...

Haa, minä ostin(hieman painostettuna)miehelleni isänpäivälahjaksi jotain parranajon jälkivoidetta. Se ei todellakaan tuoksunut sille mistä ajattelin mieheni pitävän tai minun pitävän miehelläni mutta miellyttävä se tuoksu oli. Kunnes tajusin, se tuoksuu juurikin mieheni isältä, hyväsydämiseltä herrasmieheltä :)

Mirva said...

Hauska sattuma, Paula! Minäkin luulen tottuvani partaveteen ihan jo pelkän kauniin ajatuksen vuoksi. :)