13 September 2014

tänään, johonkin aikaan, mitä sillä on väliä.



1. Se on sana insta. Instasitä, instatätä, nytheti, äkkiä. Alkaa kaivata tätä maailmaa. Oikeaa keskustelua, hitaampaa, ettei tarvitse raportoida heti tai tägätä latergram. Omituista, että täytyy ilmoittaa jos ei ole kertonut heti. Syysnostalgiaa? Ylimääräisen loman aiheuttamaa kangistumista, toiveikasta talveen hidastumista?

2. Kaipaan. Kuvien arjen kuulautta, no filter needed. Tilasin juuri hienolla älypuhelimella kaupassa olevalta mieheltä patterit (itse pitää käydä kaupassa, ei käy puhelin sun puolesta). Arvelin tarttua kameraan tänään. Oikeaan kameraan. Siihen, joka painaa ja jota on rasittava raahata mukana. Haluan ottaa kuvan omenoista. Kuulaan ja kirkkaan.

3. Voiko ihmisellä tosiaan olla niin kiire, ettei ehdi istua pöydän ääreen ja odottaa että tietokone käynnistyy? Ettei ehdi lukea pöydän ääressä, ainoastaan hississä tai supermarketissa?

4. Kuvia omenoista. Melkein lavastan, siivoan pöydän, ikkunalaudan, avaan verhot ylemmäksi, mutten sittenkään. Tällaista meillä oli, tänään, johonkin aikaan päivästä, iltapäiväauringossa, verhot puoliksi kiinni, toipilas piirtelee varjossa, mies lukee sohvalla päivän lehteä, on suunniteltu keittiötä ja ikkunalla joku ohlsonin esite, varmaan joku aikoo keittää omenahilloa, johonkin aikaan, ehkä tänään, mitä sillä on väliä. Arkielämä. Nofilterneeded.

10 comments:

Kati aviron-violet said...

Kiitos tästä,kirjoitit minunkin puolestani.

En siedä sitä kun huomaan itsessäni(kin) joskus näitä piirteitä...että tietokone käynnistyy "liian hitaasti", ettÄ menee "ikuisuus" ennen kuin jokin kuva latautuu.

Ja sitten tämä: sairas aikamme toimii myös niin, että panin jo kaksi ihmistä asialle katsomaan makaako äitini tajuttomana kotinsa lattialla...kun ei vastaa...(kuin aina pitäisi, ennen meni päiviä, "hän ei nyt vaan ole kotona") ja se oli ihan hyvä niin.

Ilona said...

Omenat! Ihanat nämä sinun omenasi!

Haluaisin sanoa muutakin, kai nyökytellä tekstin tahdissa, mutta en voi (ja se on ehkä aika hyvä). En oikein tiedä tuosta instasta mitään, olen pelkkää lateria, helposti menee viikko, kuukausi, vuosi tai kaksi vuotta ennen kuin on oikea aika julkaista jokin kuva omassa auttamattoman vanhanaikaisessa sosiaalisessa mediassani. [Hassua että sosiaalisestakin mediasta on jo olemassa jaottelu vanhanaikaisiin (blogit ja facet) ja nykyaikaisiin (instat ja whatsupit tai en minä tiedä mitkä) kanaviin.]

Kai olen sitten jollain tasolla onnistunut pyrkimyksessäni luoda kuvia, jotka kestävät aikaa, jos joku oma arkikuva tuntuu tuoreelta ja sen julkaisu on tärkeää vielä kahdenkin vuoden jälkeen.

Mutta muutenkin valokuva on jo pitkään tuntunut minulle muultakin kuin pelkältä muistiinpanovälineeltä, joltakin laajemmin merkitykselliseltä välineeltä. Ja lempiblogini ja omakin blogini tuntuvat enemmän täydentyviltä taideteoksilta kuin päiväkirjoilta. Se on kiehtova ilmiö, tervetullut ilmiö ainakin minun maailmaani.

No, en nyt enää tiedä, miten tämä liittyy mihinkään, mutta nämä ajatukset liikahtivat omenoistasi. Laajemmin merkitykselliset omenat, ajatuksia herättävät omenat. Kiitos.

Mirva said...

Kati, olen tässä mietiskellyt miten vuosi vuodelta kaikki nopeutuu niin käsittämätöntä vauhtia ja miten siihen jostakin käsittämättömästä syystä hyppää itse mukaan. Miten oudolta joistakin tuntuu vaikka se, että taloa korjataan määrittelemättömän tulevaisuuden varalle pikkuhiljaa, tekemättä suurremonttia hätäisesti parissa viikossa että äkkiä pääsee asumaan. Ja tuota kääntöpuolta: että koko ajan pitäisi olla tavoitettavissa. Että äkillisiä, kiireellisiäkin asioita ilmoitetaan jollain sovelluksella ihan viime tipassa. Varsinkin töihin liittyen, olen lapsen kanssa nyt ensi viikon virkavapaalla ja ilmoitin siitä niille tahoille, joille se kuuluu, hyvissä ajoin mutta eiköhän ole työsähköposti ja muut työsovellukset jo parissa päivässä täynnä tärkeää, kiireellistä. Päätin tänään, etten enää niihin koko ensi viikon aikana kurkistakaan, ei tarvi, olen palkattomalla lomalla. Mutta kuka sitten hoitaa ne kiireelliset? Ei kukaan: koska viesti on välitetty, se on saajan vastuulla eikä lähettäjän tarvitse sitä enää miettiä. Toivottavasti äitisi tavoitettiin ja on kunnossa!

Ilona, apua, niin paljon sanot sellaista, mitä haluaisin kommentoida, nyökyttelen täällä vuorostani. Nuo sosiaalisen median vanhanaikaiset, ajattele miten vähän aikaa sitten ne olivat ihan uusinta uutta! Ja että blogi rakentuu minusta taideteokseksi ja tarinaksi miltei vääjäämättä, ja se on nimenomaan blogin viehätys. Laajemmin merkityksellisiä omenoita, lintuja, teitä, sumuja, lapsia, aikuisia -- niitä tämä elämä muutenkin on. Se vain jotenkin unohtuu arjessa, jossa kaiken sanoman voi tiivistää like-napin klikkaukseen, eikä sanoja tarvitse enää edes käyttää muuhun kuin itsestä puhumiseen. Apua, voisin jatkaa tätä vaikka miten pitkään, mutten enää tiedä onko missään edellä kirjoittamassani mitään tolkkua! Haitanneekohan sekään.

PS. Nykyään voi näköjään todistaa robottiolemattomuutensa kolmella numerolla. Muistatteko aikaa, jolloin siihen vaadittiin järkyttävä määrä hämäriä kirjain- ja numeroyhdistelmiä. Osoittauduin silloin robotiksi harva se päivä. Nykynuoret ei varmaan läpäisisi niitä koodeja lainkaan.

Kirjailijatar said...

Minäkin täällä nyökyttelen, mielenkiintoinen postaus ja keskustelu. Itsekin vierastan kaiken nopeutumista, sitä että pitää reagoida ja olla tavoitettavissa. Tosin minä osaan kyllä irrottautua töistä ihan totaalisesti, en vapaapäivinä (ja minulla on niitä viikollakin) edes vilkaise työsähköpostia. Minulla on siellä kuitenkin vastausviesti, jossa kerrotaan, etten ole nyt työpöydän ääressä ja vastaan viestiin silloin ja silloin. Sen pitää riittää. Jos jollain on kovin kiire, voi aina soittaa. Mutta kummasti tämä vanhanaikainen puhelinkin usein nykyään unohtuu.

Ilona said...

Mirva, oli tolkkua, paljon tolkkua. Olen miettinyt itsekin tuota like-napilla kuittausta, sanallisen palautteen tarpeettomuutta virtuaalisessa kommunikoinnissa. Onneksi blogiin ei ole pakko laittaa tykkäysnappia, onneksi on vielä ihmisiä jotka jaksavat reagoida sanoilla, jopa kokonaisilla lauseilla ja kappaleilla. Arvostan sitä hurjasti, varsinkin blogien välityksellä käydyt pienet ajankohtaiset keskustelut tuovat mukavaa lisää elämänsisältööni, uusia näkökulmiakin.

Kirjailijattarella on ihana asennoituminen vapaapäiviin, niiden täydellinen omistaminen vaikuttaa olevan aika harvinaisuus nykyään. Ihailen, kunnioitan.

himalainen said...

Voi kun tämä kirjoitus tuntui lämpimältä, samanlaisia mietteitä olen pyöritellyt ja välillä tuntuu, että on kovin vanhanaikainen tämmöisen perinteisen ja vieläpä ei kaupallisen blogin kanssa, kun tuntuu, että joka puolelta suihkii kaikkea uutta. Facebook tuntuu jo hankalalta, kun ei sinnekään oikein osaa riittävän nopeasti kirjoittaa, mitä on mielessä, joskus tulee mieleen jotain, mutta sitten huomaa, että päivä on mennyt tuumaillessa ja silloin päivityksen laittaminen tuntuu jo vanhentuneelta. Instagram-tilin otin pojan yllytyksestä, mutta se jäi, kun en muista kaivaa älypuhelinta esiin ja kun en oikein muutenkaan muista enkä kai haluakaan aina pitää puhelinta mukana.
Ihanaa, kun on vielä tämä blogien maailma, toivottavasti se säilyy, ajattomien asioiden ja kauniiden asioiden paikka.
Ihanaa, kun laitoit tämän omena-ajatustekstin ja kuvat tänne ja niin mukavaa keskustelua lukea ja miettiä.

Kati aviron-violet said...

Palasin vielä. Tuohon vapaapäiväsiaan: minulle on aina ollut aivan itsestään selvää etten lue työsähköposteja muualla kuin töissä. En kanna edes työpuhelinta mukana, jätän se töihin. Monista se on outoa mutta perustelen sillä etten voisi kuitenkaan tehdä asioille mitään kotoa vaikka minut kiinni saataisiinkin.

Omakin puhelin on missä milloinkin, mutta sitten välillä huomaan että vastaamattomuuteni aiheuttaa huolta niille joille en missään nimessä halua. Siksi yritän kunnostautua pitämään sitä mukana (tai ainakin katsomaan onko joku soittanut pari kertaa pÄivÄssä).

Olen edelleen tyytyväinen etten ole koskaan mennyt Facebookiin. OIkeastaan olen jo hiukan ylpeä siitä.

Mirva said...

Kirjailijatar, mulla on normaalisti sama suhtautuminen työasioihin ja vapaapäiviin, en viikonloppuisin tai muutenkaan kotona tavallisesti vilkaisekaan työsähköposteja tai niitä muitakaan sovelluksia (joihin ei valitettavasti saa poissaoloviestiä). Tänään jouduin käymään työpaikalla anomassa jatkoa virkavapaalle ja kurkistin viestit samalla läpi, ja vaikka olin erikseen mailannut tietyille tahoille että olen poissa ja tarvittaessa tavoitettavissa puhelimitse, oli tärkeitä, hätäisiä viestejä silti odottamassa. En tiedä, pitäisikö tästä vetää se johtopäätös, että ihmiset eivät lue heille osoitettuja viestejä edes kunnolla läpi, vai mitä... Vastasin pariin ja ilmoitin olevani ensi viikon poissa, että palataan sen jälkeen asiaan...

Ilona, minäkin kaipaan nimenomaan keskustelua. On kiva lukea / nähdä toisten kuulumisia, mutta vielä mukavampaa on kommentoida ja keskustella tällaisilla alustoilla, joissa se on mahdollista ja tapana. Nykyään olen jopa skarpannut puhelimen kanssa, ihan vain keskustellakseni ystävien kanssa enemmän. Like-napilla voi kuitata lukeneensa, muttei sillä sisältöä keskusteluun sen enempää luo.

himalainen, minä puolestani liityin instagramiin innoissani kun jouduin ostamaan uuden hienon älypuhelimen kaikkien vanhanaikaisten puhelinten rikkouduttua, ja olin ensin ihan innoissani, että jee, ei tarvitse keksiä mitään sanottavaa. Mutta sitten huomasin, että on aika tylsää kun ei sanota mitään muuta kuin että hieno kuva ja sen sellaista. Olen varmaan vanhanaikainen ihminen, kun kaipaan keskustelua, joko kasvotusten tai täällä netissä. Onneksi on tämä blogimaailma, meille vanhanaikaisille ihmisille...

Kati, olet onnekas kun on työpaikka, josta annetaan erillinen työpuhelin jonka voi jättää töihin tai sulkea. Meillä ei niitä edelleenkään ole, vaikka soisi kyllä olevan... Ja koska niitä ei ole, eikä monikaan halua antaa kotinumeroaan työhön liittyville tahoille, on kehittynyt semmoinen outo kulttuuri, että pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa työpaikalla käytettävien nettisovellusten kautta. En kyllä tavallisesti vilkaisekaan niitä kotona, paitsi ehkä joulun alla ja ennen kesälomaa kun on paljon töitä kotona tehtävänä, enkä niin tosiaan tehnyt nytkään. Omankin puhelimen kanssa tahtoo olla vähän sama vika kuin sinulla, se saattaa unohtua päiväkausiksikin äänettömälle tms. mikä hermostuttaa ehkä vähän tarpeettomastikin lähimmäisiä...

Niina said...

Voi,mahtava kirjoitus ja mahtavia kommentteja!! Minäkin tykkään niin kovasti näistä blogeista,varsinkin siis kaikista missä ei ole mainoksia ja ilmaiseksi saatua sitä ja tätä ja uutta ihanaa koko ajan..vaan ihan vain elämää ja arkea ja kuvia ja hmm,sitä vanhanaikaisuutta sitten kai. Vaikka se ei olekaan vanhanaikaisuutta niin kuin sanoit,hetki sitten oli ihan uutta! Se pelottaa myös minua..kaikilla on koko ajan puhelin kädessä,koko ajan joku paikka mitä pitää päivittää..millaista on parin vuoden päästä? Ja eniten ahdistaa se,että syyllistyn tähän itsekin. Aamupalalla saatan selailla instagramia,samoin vaikka leikkipuistossa sillä välin kun Elli touhuilee. Harvoin kyllä päivitän sitä kesken jonkun touhun,yleensä sitten kotona vasta. Mutta ärsyttää,että jostain sovelluksesta on tullut niin tärkeä..samaa voisi kai ajatella näistä blogeista (ja niin välillä ajattelenkin..että tämä on VAIN blogi) mutta jotenkn nämä ovat enemmän. Minulla on aina iso kamera mukana ja kuvaan sillä joka päivä ja yleensä unohdan kuvata myös puhelimella ja sitten hetken harmittaa kun en saa jotain hyvää kuvaa instagramiin. Voi mitä murheita!! Mutta,mielummin kuitenkin kuvaan kameralla ja laitan kuvia blogiin kuin sinne instaan. (vihaan tuota lyhennystä:))

Mutta se harmittaa,kun en ehdi kommentoimaan blogeihin..että miten voi olla niin kiire ettei ehdi muutamaa lausetta kirjoittamaan? Typerää.

Facebookissa en ole ollut viiteen vuoteen..lähdin pois kun rupesi ärsyttämään kun kaikki oli facebooki sitä ja tätä ja huh! Nyt olen kyllä viime aikoina miettinyt,että pitäisikö sinne liittyä takaisin kun jään "kaikesta" paitsi. Siellä on kaikki ryhmät ja keskustelut enkä tiedä mistään mitään..mutta taas toisaalta,niin kuin Kati sanoin,on aika siistiä että en ole siellä..:)

Tulipahan pitkä höpinä mutta oli niin hyvä aihe,mietin näitä juttuja joka päivä! Nyt pitää todistaa etten ole robotti..aika usein olin ennen;)

Mirva said...

Niina, muistan kokeneeni hyvin samanlaisia ajatuksia silloin kun olin vielä Ainon kanssa kotona, siis tuosta sosiaalisesta mediasta / läsnäolosta, mutta olen jälkeenpäin ajatellut kyllä, että lapsi ei näytä siitä kärsineen. Olin kuitenkin (ja minusta tuntuu, että sinäkin olet) tosi paljon läsnä, tein yhdessä lapsen kanssa paljon sellaista, mitä toiset vanhemmat eivät koskaan tee. Mutta hullunkurista on se, että nyt kun olen töissä enkä välttämättä edes muista koko instagramia tai facebookia tai blogia moneen viikkoon, poden ne muistaessani syyllisyyttä siitä, etten ole päivittänyt. Tottakai sen tajuaa itsekin, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta... Ja kommentoinnin kanssa on ollut sama homma, varsinkin kun pitkään selasin blogeja ennen lähipäiviä vain mobiilina. Sillä kommentointi tuntui jotenkin tosi kömpelöltä, monta viestiä katosi taivaan tuuliin. Niin että sitten tuntui, ettei viitsi enää sanoa mitään silloinkaan, kun on näppäimistön äärellä. Mutta tämä jutteluhan juuri on blogien suola, vai mitä?